Patikkaretki Anascauliin Dinglen Peninsulaan

Tänne kiipeäminen ei näytä lainkaan pahalta rastilta,
vaan kyllä se sellainen alkuun oli kuitenkin.

Retki osui kalenterissa eilisen, sunnuntain kohdalle. Vaan sen reissun jälkeen sai olla tyytyväinen, että selvisi kämpille asti nukkumaan, joten jäi tämä raportointi tähän päivään. Paikka sijaitsee Dinglen Peninsulassa, jossa maisema oli kaikkiaan hyvin kaunista ja vaihtelevaa. Näitä seutuja Irlannissa ei mannerjää ole aikanaan muovannut ja se näkyi kohtuullisen haastavina nousuina ja terävähköinä huippuina. Haastetta reissuun toi se, että ensin matkustettiin bussilla pääkallopaikalle noin kolme tuntia ja sitten bussista noustiin heti jyrkkään ylämäkeen. Pulssi kohoili pilviin ja puhumista oli turha edes yrittää. Lisähaastetta nousuun toi noin 10 piikkilanka-aidan ylitystä. Ensi kerralla housuvalinta on siksi jokin kuorihousujani vahvempi laatu. Joskin selvisin toistaiseksi ehjin housuin.

Oppaamme oli keskimääräistä sporttisempiin housuihin sonnustautunut seuramies.
Hänellä ei riskinä ollut housujen repeäminen.

Päästäkseen ylös varsinaisille vuorille piti ensin mennä läpi muutaman eri farmarin laitumien. Täällä maat on jaettu pieniin paloihin ja kullakin pläntillä on oma omistajansa. Ja harvemmin kaksi vierekkäistä plänttiä on saman henkilön omaistuksessa, mikä selittää runsaat piikilanka-aidat. Ja ei niissä aidoissa olisi mitään järkeä tietenkään ollutkaa, jos ne maapalat vierekkäin olisivat kuuluneet samalle farmarille.

Aidan ylittämiseen 40 päiseltä joukoltamme meni aina hetkinen, mikä tarjosi pienen
tauon apua huutaville reisille. Ylityksessä tyylejä nähtiin monia.

Koska aitoja oli paljon, näimme myöskin lampaita, joita varten aidat on pystytetty. Samalla laitumet vaihtuivat vihreistä ruskeiksi. Kuulemani mukaan tämä maaperä, jolla kuvan lampaat olivat, on hyvin raviteikasta.

Todella päästyämme huipuille, joita valloitimme kaksi, oli tuuli niin kova, että siihen pystyi ihan helposti nojaamaan. Ja jälleen kerran on sula ihme, että hiukset ovat yhä päässä! Sieltä tuuliselta huipulta me löysimme silti ihan mukavan lounastaukopaikan. Pitää vaan osata mennä tuulen alle, opimme.

Huipulta huipulle siirryttäessä vastassa oli ankaran tuulen lisäksi
armottoman kauniit maisemat.

Kosteikot alkoivat heti huippujen jälkeen siirryttyämme kukkuloiden ja vuorien väliin jäävään laaksoon. Kosteikko oli lisäksi hyvin liukas paikoitellen. Tämän sai huomata etenkin alamäessä, jota koko matka alas yllättäen oli. Otin jopa takapuolikosketuksen maastoon tämän seurauksen. Kelpasi siellä vedenpitävillä, hyvin palvelleilla vaelluskengillä tallustella. Osa rohkelikoista oli reissussa juoksulenkkareilla. En kyllä ymmärrä miten he reissuun olivat päässeet, koska ohjeistuksessa varsin selvästi oli mainittu, että jalassa vaelluskengät ja vaellushousut, ei farkkuja eikä lenkkareita. Vaan se ei onneksi muotoutunut missään vaiheessa minun ongelmakseni. Minun varusteeni kun ovatkin priimaluokkaa.

Kenkien ja housujen pesu on tämän reissun jälkeen ajankohtaista.

Koska alue oli hyvin kosteaa, oli siellä paljon pikkupurojakin. Tässä näemme Outdoor Pursuit Clubin henkeä parhaimmillaan. Toisia autetaan purojen yli ja jokainen saa ottaa oman aikansa puron ylitkseen. (Tosin kymmenen metrin päässä tästä purosta oli kapea kohta, josta saattoi päästä yli ihan hyppäämällä. Mutta on aina mukavaa, kun reissussa on vähän show-elementtiä.)

Laaksossa oli vesiputouksia ja myöskin niitä lampaita, jotka lähtivät melko liukkaasti karkuun kuvaajia. Kaikkiaan aivan valtavan upeita maisemia. Tässä kohtaa reissun teko oli jo helppoa, johtuen alamäkivoittoisuudesta ja vähentyneestä liukkaudesta.

Taukopaikalla oppaamme päättivät suorittaa peseytymisen järvessä. Huudosta päätellen vesi ei suinkaan ollut kovin lämmintä. Tässäkin oli pientä esityksen makua ilmassa. Mutta oli meillä sitten ainakin näiden kolmen hengen puolesta vähähajuisempi paluumatka. Näet 5,5 tunnin vaeltelun jälkeen on hiki ehtinyt nousta yhden jos toisenkin pintaan.

Ja pojat huusivat vaan mennessään, että OPC!!!!

Loppumatka järveltä oli julkista tietä pitkin taivaltamista. Tasaisella kapealla tiellä piti vaan aika ajoin väistellä autoja. Matkalla oli hyvät opastukset järvelle ja sen takana aukeavaan laaksoon, jossa olimme. Mikäli joskus reissuni ajautuu näille seuduille uudestaan, niin osaan kyllä perille.

Anascaul on voittopuolisesti iirin kieltä puhuvilla kansoitettua aluetta.

Lopuksi vielä nautimme tuopit ja ruokaa paikallisessa pubissa. Paikan omista oli aikanaa haikaillut Etelä-navalle, mutta ei koskaan päässyt sinne asti. Joten hän pystytti oman Etelä-napansa Anascauliin. Pubi vaikutti olevan hyvin suotittu paikka. Ruoka näytti hyvältä. Söimme perinteisesti omia eväitä.

Paluumatkan kolmetuntinen sujui kanssamatkustajien humaltuessa ja laulun volyymin kohotessa. Itse oli silti niin väsynyt, että pystyin ihan hyvin nukkumaan bussin sisällä käynnissä olevassa huutokonsertissa. Joskin itseäni vähän ihmetytti patikoijien tarve vetää kännit reissun päälle. No toiset jaksaa niin mikäs siinä. Runsas nautittu olut vaan pidensi matkaamme entisestään ylimääräisten oluenhaku pysähdysten sekä ylimääräsiten vessataukojen merkeissä. Bussikuski ei ilmeisesti ollut reissun etenemisen suhteen turhan mielissään. Hän laittoi vaan radion klassista musiikkia soittavan kanavan täysille. Sekä kaahaili kuin mielipuoli. Tosin niin hän teki menomatkallakin ajaen muun muassa yhden liikenneympyrän ympäri viisi kertaa. Totesimme vain, että kärsivällisyys ei tämän kuskin hyveisiin kuulunut ja toisaalta kärsivällisyys olisi hyvä piirre julkisen liikenteen piirissä työskentelevälle. Erityisen ärsyttävä piirre kuskilla oli lähteä tauoilla ajamaan, vaikka kuuluvasti ilmoitettiin, että porukasta puuttuu vielä joku. Tämän jonkun piti sitten aina juosta bussi ikään kuin kiinni. En sitten tiedä, mutta aika tavattoman ärsyttävä tapa minusta ja sen hauskuusarvo menetettin kyllä heti ensimmäisen kerran jälkeen.

Alussa salskea oppaamme trikoissa muuntautui matkalla ihan samalle tasolle kuin irlantilaiset tapaavan kaljanjuonnin parissa taantua. Oli aika surkea näky, kun yliopiston pihalla mies heitteli tavaroita yksi kerrallaan ulos bussista ja sen jälkeen asettui rotvallin reunalle tavaroidensa viereen istumaan ja huokailemaan. Melkoinen kehityskaari hänellä, kun väliin mahtui vielä alastonuinti Anascaul -järvellä.

Vaan kaikesta huolimatta reissu oli jymymenestys ja nautin joka hetkestä. Vaikka se oli rankka, niin oli myöhemmin mukavaa tuntea jaloissaan, että oli tehnyt jotain. Sää suosi meitä taas, vaikka ihan yhtä aurinkoista ei ollutkaan kuin viikko sitten Burrenissa. Jään innolla odottamaan seuraavia reissuja.