Kolme vuodenaikaa vol. 2

Kantava teema viime päivissä on ollut käsittämättömän surkea sää. Tänään saimme nähteni 3 raekuuroa. Niitä on siis voinut tulla enemmänkin. Pahinta on kuitenkin se, että yhtään ei voi luottaa siihen, että täydellinen auringon paiste jatkuu 5 min kauempaa. Sateenvarjo on puolestaan aika turha kapistus, koska tuulen puukat riepottelevat Penneys'in sateenvarjoja kuin vierasta sikaa. Tuulen jälkeen minä pääsen onneksi keräilemään niitä kaduilta. Toistaisesi tuottoisin tapa kerätä sateenvarjoja kun on ollut mainostamisen sijaan kerätä niitä itse aina sellaisen tullessa vastaan. Olen löytänyt monta hienoa ja tänään jopa kaksi vierasta varjoa oli ilmestynyt perustamalleni keräilypisteelle kiitos posterieni! Hienoa!

Tässä vähän maistiaisia maisemista näinä päivinä.

Klo 12.36 paistoi aurinko (nuput puhjenneet kukkaan parissa päivässä!)

Klo 12.54 sataa vettä

Olen täällä edistänyt tämän säiden päivittelyn lisäksi sateenvarjoprojektiani. Haluan yhdistää installaatiooni postereita ottamistani sateenvarjovalokuvista. Vaan kallista on posterien teettäminen. Taas kerran joutuu luovuus nöyrtymään käytettävissä olevien varojen edessä. En näet viitsi liikaa panostaa näihin installaatioihin, koska, vaikka itse sanonkin, on oma ideani aika eri tasolla kuin monella muulla jo nyt. Näin sain kuulla ohjaavilta opettajilta. Toinen syy on se, että installaationa tuskin kukaan edes huomaa. Teen sen kai vain itselleni ja opettajille.


Loppukevennyksessä matkaamme 5 viikon taakse Rag-week'iin. Toisilla se jatkuu vieläkin. Kuva on otettu ihan vasta erään tuttavani keittiöstä. Liekö tässä olevan kyseessä keskeinen ohjenuora elämälle.


Enää yksi koulupäivä pääsiäislomaan.

Hedelmäprojektista

Tosiaan meidän jättihedelmämme alkavat saada muotoa ja näköä. Projekti tehdään yhdessä nimeätekevien taiteilijoiden Denis Connollyn ja Anne Clearyn kanssa. Heidän nettisivuillaan on runsaasti kivoja kuvia meidän projektimme etenemisestä.

Katso kuvat täältä.

Olen aika helpottunut kyllä, että meidän sitruunamme ovat mitä todennäköisemmin täysin valmiita ennen torstaina alkavaa reilun viikon mittaista pääsiäislomaa. Voi keskittyä kaikkiin muihin juttuihin ja tietysti rentoon lomailuun. Näet, kuten olen tainnut mainita muutaman kerran, on tämä irlantilainen ryhmätyöskentely paikoin erittäin voimakkaasti hermoja raastavaa puuhaa.

Daffodil Day ja Art & Education Ball

Perjantaina eli eilen vietettiin Irlannissa Irish Cancer Societyn lanseeraamaa Daffodil Day'ta. Erilaisia pinssejä ja rintamerkkejä on myyty jo jonkin aikaa muun muassa koulumme kanttiinissa. Itse rintamerkki on suomalaista vappukukkaa prameampi versio. Minipääsiäislilja on tehty kankaasta ja varsi muovista. Menin taas halpaan ja ostin kukkia kaksi. Toisen jouduin tosin rikkomaan, kun tarvitsin siinä ollutta hakaneulaa. Ei tullut siis lainkaan huonoon saumaan tehtyä narsissirintamerkkihankintoja!

Keinonarsissin lisäksi oli mahdollista ostaa aito narsissi napinläpeen. Tämä narsissi maksoi kuulemani mukaan 1 e/kpl. Muistutan tässä välissä, että Milk Marketista voi ostaa 10 narsissia samaan hintaan. No tuotto menee kai hyvään tarkoitukseen.

People's Park kylpee vihdoinkin narsissimeressä! On kylpenyt jo viikon ainakin, mutta en ole kiireiltäni ehtinyt paikalle kuvia ottamaan.

Kuvassa People's Park, jossa on jokunen narsissin poimija käynyt vierailulla. Tässä kohtaa puistoa oli nimittäin ainoastaan nämä narsissit auenneet nipuistaa. Useissa kohdin sai huomata katkaisujälkiä keskellä rypästä. Liekö vilunkiveikot naamioituneet narsissimyyjiksi syöpäjärjestön hyväksi keskikaupungilla.

Koska tästä voidaan huomata, että narsisseja on jo tosi paljon!

Myös variaatiota löytyy laaduissa.

Kevät on muutenkin tullut ihan huomaamatta. Vasta pari viikkoa sitten päivittelin, että missä viipyvät lehdet puista! Nyt on jo hiirenkorvia havaittavissa ja nuppuja. Mukavaa katsella, kun kevät etenee. Enää ei oikeastaan tarvita hansoja eikä pipoa. Kaulaliinankin on voinut vaihtaa ohuempaan vaihtoehtoon. Vielä en ole kuitenkaan jättänyt sukkia kotiin. Kuten kanssaeläjäni irlantilaiset, jotka tosin paikoitellen eivät ole edes aloittaneet sukkien käyttöä missään vaiheessa.


Eilisiltana oli edessä kauan odotetut tanssiaiset! Vuosittain keväällä järjestettäviin tanssiaisiin (ball) saivat etuoikeutetusti ostaa lippuja viimeisen vuosikurssin opiskelijat. Sitten oli jokaisella kynnelle kykenevällä ostomahdollisus. Sain tanssiaisiin seuraa, joten tottakai liityin juhlijoiden iloiseen joukkoon! Olin tuonut Suomesta tanssiaismekon, joten pääsin todistamaan, että ei ollut lainkaan turha kuljettaa sitäkään. Tosin pääsin etsimään kaupoista kenkiä, hiuskoristeita ja boleroita. Laukun sain lainaksi Deirdreltä. Hiukseni kampasi ystäväni Katharina. Laitoin hänelle puolestani kiharat. Kampauksemme olivat tosi hyvät. Paljon paremmat kuin monien kampaajallakin käyneiden kanssajuhlijoiden. Minulle jopa sanottiin, että olisinpa käynyt samalla kampaajalla kuin sinä. Kohteliaisuuksia, mutta niitä on aina kiva kuulla.

Iloinen seurueemme on valmiina juhlaan.
Tarpeen tullen myös valmiina kantamaan Valerien kotiin.

Itse tanssiaiset juhlittiin paikallisesssa Hotel Strandissa. Aulabaarissa oli meidän illallista loppuvaksi odottelevien iltapukuihin sonnustautuneiden lisäksi pelipaitoihin pukeutuneita Munster Rugbyn kannattajia. Aika mielenkiintoinen yhdistelmä. Emme osallistuneet itse illalliselle, koska se oli aika paljon kalliimpi kuin pelkät jatkot. Nautimme oman illallisemme City Campuksen clamourissa kylpien.

Tässä odottelen jatkopaikan aukeamista hotellin baarissa kera kolme espanjalaisen kaunottaren. Kun tätä kuvaa katsoo niin ihmettelee, että miksi minua on koskaan kukaan luullut espanjalaiseksi... Pituutta allekirjoittaneella on 2 metriä sulka päässä. Ihmettelinkin ensin, että eikö täällä tanssiaisissa ole lainkaan miehiä vaan pelkkiä naisia. Kunnes tajusin laskea katseeni alemmas.

Ilta itsessään ei valitettavasti juurikaan poikennut illasta yökerhossa. Paikalla oli bändi, mutta tanssi oli samaa vapaata heiluntaa kuin muutenkin. Valssit ja tangot loistivat poissaolollaan. Minkäänlaista ohjelmaa tai vastaavaa ei ollut koko iltana. Tämä tietysti oli jo oma pettymyksensä. Kun bändi lopetti nousi musiikin volyymi noin puolella. Menin tiedustelemaan josko volyymia voisi vähän laskea. Sain vastaukseksi, että jos musiikki on liian kovalla voit mennä ulos. Selvähän se. Paikka oli kuitenkin koristeltu kauniisti valkoisilla kankailla ja kukilla. Sain jopa nipun kukkia mukaani, kun ne olisivat muuten menneet roskikseen.

Korot osoittautuivat melko epämukaviksi loppua kohden. Pöytien ja tuolien alta ja päältä löytyi tauolle päästettyjä kenkäpareja. Itse tarvitsen selkeästi enemmän harjoittelua näillä 12 cm koroilla (vasen yläkulma) kävelyyn. Itse kävely kyllä sujui, mutta tunnin kuluttua alusta päkijöissä oli jo niin silmitön kipu, että kengät oli kertakaikkiaan pakko ottaa pois.

Tulipahan nähtyä kuitenkin tanssit ja ei ollut turhaa ottaa mekkoa mukaan. Kuitenkin perusmeininki on se, että juhlien odottelu on usein itse juhlia mukavampaa. Myös kämppikseni Dave ja Francis osallistuivat juhliin. Heillä oli täällä meillä etkot ja jatkot. Aamulla herättyäni oli keittiössä vastassa ehkä 50 kaljatölkkiä. Olisin ottanut niistä kuvan, mutta en kehdannut, kun Dave heräsi ja tuli keittiöön. Ihmeiden aika ei kuitenkaan ole ohi, sillä pojat siivosivat keittiön jälkeensä ja palatessani Milk Marketista kukkaostoksilta oli keittiö siisti! Ehkä heissä olisi potentiaalia, jos koulutusaika olisi pidempi. Onneksi tosin ei ole.

Punainen lanka

Olin tänään matkalla kohti tämän hetkistä opinahjoani Mary Immaculate Collegea auringon paistaessa täydeltä terältään taivaalta. Löysin maasta punaisen langan. Joltakin se on siis tällä hetkellä pahasti hukassa. Otin riskin ja jätin sen siihen. Toivon, että löydän myöhemmin omani.

Palatessani Mary Immaculate Collegesta nykyiseen residenssiini City Campukselle satoi. Francis esitti kalamiestä. Minä pääsin esittämään sen sijaan äitiä, joka siivoa poikansa jäljet. Halusin välttää heräämisen kalan hajuun. Olisikohan se lanka kuulunut Francikselle?

Carrauntoohill 1038m

Eilinen kului sujuvasti patikoinnin, paikoitellen kiipeilemisen parissa. Osallistuin Outdoor Pursuit Clubin (OPC) reissulle kiivetäkseni Irlannin huipulle, Carrauntoohillin maisemiin hennosti yli kilometrin korkeuteen. Carrauntoohill sijaitsee melko lähellä Killarneyn kaupunkia, joten vuoret ovat jo tulleet tutuksi niiden juurelta. Onnekseni ja epäonnekseni unohdin kamerani kotiin. Ensimmäistä ja toivoakseni viimeistä kertaa historiassa. Tosin näin jälkikäteen on myönnettävä, että tämä saattoi olla helpotus. Saatoin keskittyä täysillä itse kiipeämiseen, joka ei ollut mitenkään helpoimmasta päästä. Alas laskeutuessa tuntui jo siltä, että kaikki voimat oli köytetty ja oikeastaan lihaksia ei ollut enää jäljellä. Myös kaatosade ja mielettömät tuulen puuskat mieluiten kohti sitä suuntaa, johon ei ollut menossa vaikeuttivat kulkua. Kuitenkin selvisin hengissä, ja olen erittäin onnellinen, että sain samaan viikonloppuun mahdutettua sekä vierailun Irlannin korkeimmassa pubissa että käynnin Irlannin huipulla. Ei sitä turhaan sanota, että huipulla tuulee.

Matka alkoi verrattain aikaisin aamulla. Klo 8 on tällä nykyisellä päivärytmilläni aika tiukka suoritus. Ja me kuitenkin lähdimme jo klo 7.30. Olin 10 minuuttia myöhässä, joka taisi muita vähän harmittaa. Enkä sitten pyytänyt heitä kääntymään, että olisin voinut hakea kamerani, kun huomasin sen unohtaneeni. Kuten edellä mainitsin, onneksi ja epäonneksi. Matka taittui bussilla, jota ajoi sama höyrypää kuin edelliselläkin reissulla OPC:n kanssa silloin Anascauliin Dingle Peninsulaan. Kuski osasi yllättää tälläkin kertaa outoudellaan. Eli ei auta muuta todeta kuin, että outo voi olla kaikissa sateenkaaren väreissä.

Reissun alkupäässä oli runsaasti lampaita. Ylempää löysimmekin sitten
jo lampaiden raatoja ja luita.

Itse kiipeäminen alkoi luontevasti heti jyrkimpään rinteeseen. Perinteisesti lämmittelyt ovat lahjattomia varten. Takki suositeltiin ottamaan pois jo ennen kiipeilyn aloittamista. Hyvä niin. Hiki nousi pintaan näet pyytämättäkin. Ensin saimme kahlata tiemme läpi lammaslaumojen kohti ensimmäistä taukopaikkaa. Tällä reissulla väki hajosi aika mukavasti nauhaksi kipuamaan pitkin rinnettä ylös. Itse hakeuduin ensimmäisten joukkoon voidakseni pudota sieltä sitten rauhassa kohti häntäpäitä muiden joutumatta odottamaan.

Jo puolimatkasta sai tuntumaa sekä kauniista maisemista että tulevista pilvistä.

Mukana oli jälleen kerran osallistujia monesta eri kategoriasta. Pillifarkut ja converset eivät todellakaan olleet oiva valinta. Melkein heti pääsimme kahlaamaan mudassa, jossa juoksulenkkarit kastuivat järjestäen. Minulla varusteet olivat huippuluokkaa ja kiitin tästä onneani. Harmitti vaan, että ei riitä oma hyvä valmistautuminen. Porukassa kun ollaan saa jokainen sen jäsen maistaa sen henkilön epäonnea, joka varustautuu huonosti ja loukkaa siksi polvensa ja kastelee vaatekertansa täydellisesti. Onneksi ärsytys nousi huippuunsa vasta paluumatkalla bussissa ja mudasta siihen hetkeen mahtui monta hyvää muistoa.

Hetken lepo huipulla suuren ristin kupeessa.

Rajoja rikottiin myös fyysisten rajojen lisäksi.

Tosiaan kiipesimme ensin Irlannin kolmanneski korkeimmalle huipulle. Sieltä jatkoimme pitkin mukavaa polkua paikallisen maailman katolla vieläkin tälle korkeimmalle huipulle. Muutamat valokuvat otettiin koko porukasta viimeisenkin löydettyä tiensä huipulla sijaitsevan ristin juureen. Ristissä oli muistolaatta ensimmäiselle irlantilaiselle, joka on kiivennyt K2 vuorelle. Tarina on vaan vähän epäoninen, sillä tämä ainoa vuorenvalloittaja kuoli reissullaan. Ei siis mikään varsinainen menestystarina. Ennen laskeutumista annoimme uupuneiden reisilihasten hetki levätä ja taas jatkettiin matkaa. Huomasin todellakin saman kuin aikanaa Croack Patrickin huipulle kiivetessä, että alas tulo on kenties vieläkin haastavampaa. Ei keuhkoille, mutta lihaksille. Jo valmiiksi väsyneet isot lihakset yrittävät estää polvia louskumasta ihan minne sattuu. Lisäksi pitää vähän katsoa, ettei törmää edellä vaeltajiin. Mutta maisemat vuoren toisella puolella olivat vieläkin upeammat. Pääseimme jopa vähän taituroimaan laskeutuessamme alas hyvinkin jyrkistä paikoista.

Ensin alas jyrkkää rinnettä. Reidet olivat jo tässä alkupäässä matkaa aika voimattomat.

Paikoitellen jyrkkiäkin alastuloja osui matkallemme.

Olimme jo lähes kokonaan alhaalla, kun kaatosade alkoi. Olisi siis voinut olla paljon huonompikin keli! Sadevarusteet vaan päälle. Näin varmistettiin, että kastuimme sadeveden sijasta hiestä. Siis ne, joilla oli sadevarusteet. Tässä kohtaa alkoi harmittaa jo aika lailla se odottelu ja vartoaminen. Ajauduin näet alastuloon juurikin siihen ryhmään, jossa olivat polvivammaiset ja sadevarusteet kotiin unohtaneet espanjalaisturistit. Eivät he silti valittaneet enkä minäkään ääneen. Saivat ainakin aidon kokemuksen Irlannin samaan päivään mahtuvista kolmesta vuodenajasta.

Kaikki meni siis hyvin huolimatta voimakkaasta uupumuksesta jaloissa aina bussiin asti. Siellä sain todeta ensin, että friikki bussikuski ei päästänyt minua sisälle märissä tamineissani. Jouduin vaihtamaan vaatteet bussin tavaratilassa vältelläkseni sateen enempää kastelemaksi joutumista. Takapuolen kastumisen varmisti viimeistään se, että jouduin istumaan bussin lattialla ekat 10 km huoltoasemalle, jonne osa väestä oli jättänyt autonsa. Kaikki kun eivät ilmeisimmin mahtuneet bussiin. Reissu oli liian suosittu yhdelle bussille ja kuitenkin liian epäsuosittu kahdelle bussille. Huoltoasemalta kun jatkoimme matkaa kohti Limerickiä pääsin istumaan penkille, mutta ei sillä juurikaan eroa edelleiseen tullut, koska penkit olivat kaikki jo märkiä. Kuten sanottua niitä vaihtovaatteita ei ollut monikaan lisäkseni tuonut. Ja olin jo istunut lattialla märkien kenkien keskellä. Laittaisin mielelläni väsymyksen piikkiin, että ärsytti erittäin paljon koko tilanne. Organisaatio oli pettänyt jossain kohtaa pahemman kerran. Mutta en laita väsymyksen piikkiin, koska tein tänään vähän tutkimusta ja sain tietää, että olisi muitakin ärsyttänyt. Nämä OPC:n retket kun näyttävät paperilla erittäin hyvin organisoiduilta ja jänteviltä. Vaan totuus on toinen. Yhä ihmetyttää, että osallistumisen edellytys on vaelluskengät ja vaellushousut sekä sadevarsuteet. Kuitenkin mukaan voi tulla farkuissa ja ihan juuri niissä kengissä, jotka sattuu jalkaan sujahtamaan.

Edessä ei osallani ole kuin yksi retki. Niin lähellä on loppuaan tämä Irlannin vaihe elämässäni. Lähden sinne, jos Limerickissä ei sada. Kuka nyt ehdoin tahdoin haluaa sateessa vaeltaa. Vaeltelu vuorilla on kuitenkin enemmän mukavaa kuin ikävää. Tässä tänään tilanne on jo toinen, kun on saanut lepäillä hyvin yönsä. Voimakas ärsytys on vaihtunut massiivisiin lihaskipuihin jaloissa. Olisi ehkä voinut venytellä vähän eilen. Ja pitänee konsultoida jotain personal traineria siitä miten voisi treenata näitä kiipeilylihaksia jaloissaan. Kun jalat on aina ihan soseena muutaman päivän kun on kiipeillyt niin se vähän vähentää reissun nautittavuutta ja tietysti toimintakykyä.

Glendalock, Wiklow mountains ja Glencullen

Reippaana osallistuin International Societyn reissulle tänään suuntana yllä mainitut kohteet. En asettanut retkelle mitään muita odotuksia kuin nähdä vuoret ja nauttia auringonpaisteesta, koska eilen ilmeni, että kaksi kolmesta kohteestamme oli peruttu syystä tai toisesta. Muutenkaan nämä vaihtarien reissut eivät ole liikaa minua hurmanneet, joka on yksi syistä miksi en niille ole juurikaan aikoihin osallistunut. Tällä kertaa nautin kyllä olostani ja en reissuun lähtemistäni kadu. Seudut olivat jälleen henkeä salpaavan kauniita. Voin kuvitella sieluni silmin, että etenkin Wiklow mountains'n alue kylpee siinä violetissa värissä, jonka olemme nähneet kulttielokuvassa P.S. I Love You. Mikäli se on jolta kulta jäänyt katsomatta niin voin suositella. Yhä noin kymmenen katsomiskerrankin jälkeen.

Ensin kuitenkin näimme Glendalough'in vanhan kirkkomaan rauniot. Ei paikka nyt kovin pahassa kunnossa ollut. Ja yhä sinne kyläläisiä haudataan heidän siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Melko perinteikäs hautausmaa ja pari kirkkoa. Hautausmaalla oli tosin mukavan näköinen torni, jota kelpasi kuvailla. Toisin kuin viime viikonloppuna Clonmacnoisen seuduilla, tornia ei reunustanut rakenustyömaa, joka tietysti vaikutti kuvien näyttävyyteen.

Matkamuistomyymälät tässä turistikohteessa olivat enemmän kojumaisia. Sateen armoilla olevien tavaroiden joukosta löytyi kenteis mauttomin postikortti, jonka olen täällä Irlannin maalla kuunaan nähnyt. Pahinta siinä oli kaiketi, että ensin katsoin vain, että mustavalkoinen kortti. Onpas kiva. Kunnes tajusin, että onpas karmea! Paha vaan, että puhelin nämä kaikki jutut kojun myyjälle ääneen.

Lampaat poseerasivat seudulla kiltisti kameralle!

Puita näin runsaasti ja kenties ensimmäistä kertaa täällä ajoimme oikean metsän halki tietä pitkin. Kun puusto on täällä noin keskimääräisesti vähissä, niin tämäkin kokemus sykähdytti.

Glendaloughista suuntasimme Wiklow'n vuorille. Ystävällinen kuskimme pysähtyi pyydettäessä niin saimme ottaa valokuvia. Nämä seudut tosiaan olisi mukavaa nähdä, kun Irlannin luonto toipuu tästä pahimmasta talvesta 50 vuoteen. Esimerkiski tämän laakson pohjalle menisin mielelläni viettämään hiekkarantapäivää.

Ja täällä on varmasti kuvattu elokuva, jonka mainitsin yllä. Nyt pienet lumikinokset innostivat matkalaisemme lumisotimaan kuin riemukkaat lapset konsanaan.

Lopulta pääsimme paikalliseen nähtävyyteen. Irlannin korkeimmalla paikalla Glencullenissa sijaitsevaan pubiin. Paikka ei siis ole Irlannin korkein kohta. Ainoastaan pubit ovat muissa tapauksissa lähempänä merenpintaa. Tosin pubi oli muutenkin nähtävyys. En ole yhtä mukavasti vanhalla tavaralla ennakkoluulottomasti sisustettua pubia toistaiseksi muualla nähnyt, vaikka irlantilaisten pubit ovatkin yleisesti ottaen kotoisia paikkoja.

Pääsimme kotiin täyteläisen 12 tuntisen jälkeen nähdessämme matkalla auringon laskevan yhä myöhemmin taivaan rantaan. Huomenna edessä jälleen uudet retket peukaloisella. Pitkästä aikaa vaeltelun merkeissä. Luvassa korkeimmalla sijaitsevan pubin sijaan Irlannin korkein kohta. Toivomme yhtä kaunista säätä kuin tänään.

Abandoned umbrella

Kävin tänään koristelemassa Collegemme seiniä postereilla. Niiden avulla toivon saavani rikkinäisiä sateenvarjoja projektiini hylätyistä sateenvarjoista.

Keräysastia sateenvarjoille

Ihan omatekemä mainos

Idea on huikea. Omasta mielestäni. Vaan paikallinen meininki näyttää olevan se, että ideoita pitää olla vähintään 5, joista sitten todellinen timantti valitaan. Ajattelin työskennellä teemalla, että jokaisella sateenvarjolla on tarinansa. Tarinat olisi sitten kuvin, piirroksin tai tekstein sateenvarjijen sisällä luettavissa. Tässä alkaa näet semesteri käydä vähiin ja siksi pitää päästä itse hommaan käsiksi!

Täällä sataa nyt pitkästä aikaa. Löysinkin siksi jo 2 sateenvarjoa ihan itse kadulta lojumasta. Ja taideluokan assistentti antoi minulle yhden. Laitoin sen koppaan esimerkkitapaukseksi. Niin tuovat muutkin niitä varjoja sitten minulle!

Posterit kyllä huomattiin heti. Nyt vaan toivotaan niitä sateita niin varjotkin voivat hajota.

Cafetière

Sain hyvän vinkin kanssaopiskelijalta, että koulumme kanttiinissa myydään kahvinjuojan starttipaketteja edukkaaseen 6,49 e hintaan. Paketti sisälti pussillisen kahvia, kahvipussin sulkija, kahvimitan, ohjekirjan ja tietysti pannun kahvin tekoon (eli good value). Tämä pannu kantaa nimeä caferière. Opin senkin tänään.

Mikä lintu on kahvin juojan starttipaketin keskellä?

Tulevaisuudessakin voin siis nauttia mustaa juomaa. Luin myös mukana tullutta kahvin juojan opasta ja totesin, että en taida jatkossa juoda enää istant kahvia kuin silloin, kun on pakko. Tämä jatkona sarjalle, että tieto lisää tuskaa. Eli juon sitä siihen asti, kunnes pakettini tyhjenee. Tällaiset pienet asiat, kuten cafetière tuovat elämään luksushetkiä. Ja sitä voi jäädä miettimään miksei niihin tartu aikaisemmin.

Lopultakin Pyhän Patrikin päivä

Eilinen vietimme täällä Irlannin maalla Pyhän Patrikin päivää lopulta! Kauan sitä odotettiinkin ja suunniteltiin! Näin jälkipyykätessä voin todeta, että tapahtuma muistutti melko vahvasti vappua. Jo ihan siksikin, että kaikenlaista krääsää saattoi ostaa katukauppiailta. Kapakat täyttyivät lähinnä Paddyn päivän aattona. Ja itse päivänä kenties koko Limerickin väki oli saapunut joko paraatiin "marssimaan" tai sitä katsomaan. Väkeä oli jälleen kerran ihan mielettömästi. Mutta tilaisuus ei ollut silti yhtään ahdistava tai tungeksiva. Tunnelma oli lämminhenkinen ja rattoisa.

Itse paraati oli melko pitkälti jotain muuta mitä olin odottanut. Itsehän lähdin katsomaan upeita paraatiasuja ja tahdissa marssimista. Osoittautui, että kenties kaikki paikalliset koulut, partiolaiset, soittokunnat ja urheiluseurat olivat saapuneet marssimaan vapaamuotoisissa muodostelmissa. Myös armeija ja muun vastaavat tahot esittäytyivät. Ja erittäin suuri osa marssijoista oli puhtaasti mainostamistarkoituksessa liikkeellä. Marssijat jakelivat T-paitoja, karkkia, kyniä ja flyereitä miltei riesaksi asti. Ja niin ikään suuri osa marssijoista oli liikkeellä moottoroiduin ajoneuvoin. Sitä vaan sopii miettiä, että mikä oli ilman laatu siinä paraatia katsellessa.

Otin kuvia noin 500 kappaletta. Emmekä edes katsoneet paraatia loppuun, kun se alkoi toistaa itseään melko voimakkaasti. Esittelen tässä huippuhetkiä ja eniten hämmennystä aiheuttaneita kohtia.

Pyhä Partik oli valinnut menopelikseen moottoripyörän eikä ollut ainoa laatuaan
valintansa suhteen.

Säkkipillit esittäytyivät kolmesti eri kokoonpanoissa. He kuuluivat myös niihin harvoihin asetelmassa marssiviin ja tyylikkäästi sekä yhdenmukaisesti pukeutuviin marssijoihin.

Marssimisen sijaan nämä partiolaiset etenivät rekan lavalla. Partiolaisia paraatissa nähtiin moni eri kokoonpanoin runsaasti. Eikä kenkien värillä ollut niin kauheasti väliä. Toisin kuin aikanaan Varsinais-Suomen Partiopiirin kevätmarsseissa.

Joku muukin oli havainnut Limerickin roskaongelman.

Siivousvälineitä markkinoitiin samban tahtiin! Tässä yksi esimerkki. Myös talojen eristämistä markkinoitiin useampaan otteeseen. Aika ironista sanoisin.

Kappale paikallista puhelinkulttuuria.

Jokapaikan ja -hetken asu collegepuku ei ole epäsopiva edes paraatiin.

Paraatin harvoja paraatiasuja. Näitä olisin odottanut paljon enemmän.

Tämä naamari oli erittäin hämmentävä enkä ollenkaan ymmärrä miksi juuri tällainen oli valittu, kun marssijoiden sanoma ei käsittääkseni viitannut mitenkään Afrikan alkuperäisväestöihin.

Marssijoista puolet oli lapsia. Ainakin näin arvioisin. Tässä neljä punapäätä osui samaan kuvaan. Harvinainen hetki, koska stereotypioistamme huolimatta punapäiden määrä ei ole Irlannissa kuitenkaan kovin suuri.

Autojen lavoilla kulki kokonaisia poppia soittavia kokoonpanoja laulajineen.

Saappaiden kuuluessa asuun niiden sopivuus varmistettiin kaikille pohkeen koosta huolimatta. Huomaa siis varsi takaoikealla.

Orkesterisoittajia kolmessa polvessa.

Eikä aikaa Englannin vallan alla oltu unohdettu.

Poikien ajelu limusiinilla halki kaupungin nosti hymyn karehtimaan huulilleen.

Kun maalaat yhden shamrockin yhteen poskeen saat huomata, että apiloita toivotaan jokaisen poskeen. Pääsin siis harrastamaan taidetta ja mikäli tulisin tänne ensi vuonna voisin helposti ansaita kahvirahoja maalaamalla näitä shamrockeja paraativäen poskiin.

Vaihtareista yksi pääsi myös marssimaan, kun vaan meni. Kuten sanottua marssimaan pääsi jokainen kynnellekykenevä ja marssimaan haluava. Itsekin saattaisin ensi vuonna olla marssimassa ellen olisi jo maalaamassa shamrockeja poskiin. Tässä Michael näyttää miten ilo otetaan kokemuksesta irti!

Ja lopulta takit kuin Irlannin lippu! Hatun ostin Milk Markerista eurolla ja sain kaupan päälle vielä Irlanin lipun. Good value voisi sanoa. Muuten sitä löytyi kummasti omasta vaatekaapista tarvittavat värit: vihreä, valkoinen ja oranssi.

Totean, että näiden noin 60 000 marssijan ja katsojan jäljet siivottiin todella kovalla vauhdilla. Eikä ainakaan minun silmiini osunut yhtään järjestyshäiriöön viittaavaa käytöstä, vaikka varsinaista järjestyksen valvontaa ei ollutkaan. Ainoastaan aidat kadun molemmin puolin ja muutama poliisisetä ajelemassa pyörällä edes takaisin.

Paraatin jälkeen lähdimme katsomaan tunnelmaa pubeissa. Väkeä oli paljon liikkeellä ja musiikki oli mukaansatempaavaa. Kaikkiaan paraatin katsomiseen ja pubissa istumiseen meni aikaa 6 tuntia. Lähdimme vielä illalla katsomaan elävää musiikkia ja tunnelmaa. Vaan se oli jo aika näivettynyttä klo 21. Mutta silloin kai voikin jo lopettaa pyhän Patrikin juhlinnan, kun on jatkanut sitä pari päivää. Ensi vuonna uudestaan, mikäli mahdollista. Nyt osaa jo välttää mokat, kuten sen, että emme menneet katsomaan sunnuntaina bändiparaatia. Siinä kuulemma marssijat ovat tulleet aina Amerikasta asti ja treenaavat Limerickissä ensin osatakseen sitten ensiluokkaisesti varsinaisena päivänä Dublinissa. Mutta on hyvä, että jäi vielä kokemuksia, joita kokea tulevaisuudessa. Hieno päivä se oli näinkin!

Puhutaan asioista suoraan

Tänään "terveystiedon" tunnilla aiheena oli surun käsittely luokassa. Sen kävimme läpi alla olevan runon muodossa. Ja tämä runo kuvaa minusta erinomaisesti perinteistä irlantilaista. Siksi haluan muistaa sen itse ja jakaa sen myös muille.

"There is an elephant in the room" by Terry Kettering

There is an elephant in the room.
It is large and squating so it's hard to get around.
Newertheless we squeeze by with a "how are you?" and "I'm fine!"
And a thousand other forms of trivial chatter.
We talk about the weather.
We talk about work.
We talk about everything else - except the elephant in the room.
We all know it's there.
We are talking about the elephant as we talk.
It is constantly on our minds, for, you see, it is a very big elephant.
But we do not talk about the elephant in the room.
Oh please say her name.
Oh please, say 'Barbara' again,
Oh please let's talk about the elephant in the room.
For if we talk about her death, perhaps we can talk about her life.
Can I say 'Barbara' and not have you look away?

For if I cannot, you are leaving me alone.
In a room.
With an elephant.

Vaikka tämän paikoin vähän tökerön runon sanoma on mielestäni hieno ja toivottavasti se herättää myös muissa ajatuksia!

Kuitenkin vhs-kasettia voi uusiokäyttää vaikka näin!

Tänään pikkunarsissit olivat puhjenneet kukkaan Peoples Parkissa. Kevään merkkejä Limerickissä! Juuri parahultaisesti juhlistamaan huomista Saint Patrick's Day'ta, jota itse odotan innolla!

Retkemme kohteina Birr, Clonmacnoise ja Athlone

Auton nokka suuntasi eilen kohti Irlannin saaren keskikohtia. Seutuja, joihin turistit eivät ihan yhtä useasti matkaa kuin tuonne rannikkoseuduille. Ehkä syynä on se, että nuo rannat ovat mykistävän kauniita ja jotain erilaista verrattuna monen matkaajan kotioloihin. Mutta oli se keskiseutukin näkemisen arvoinen. Meitä siunattiin taas kauniilla säällä. Alan jo epäillä kaikkia kommentteja Irlannin ikuisesta sateesta, koska meillä on ollut lähiaikoina, kuten lukuisia kertoja olenkin maininnut, aivan mielettömän hyvä tuuri kelien puolesta.

Ensin matkasimme Birr'iin. Tämä Heritage kaupungiksi nimetty paikka oli nimensä arvoinen. Emme tosin muuten tuhlanneet hetkiämme ite kaupungissa. Ajoimme vain sen läpi suoraan Birr Castleen, joka on muuten edelleen asutettu. Lordi vaimoineen asuu siellä yläkerrassa, koska koko linnan lämpimänä pitäminen olisi turhaa ja alakerran lämmittäminen on yläkertaa vaikeampaa. Linnan lähipihapiiri oli periaatteessa turisteilta suljettu, mutta me vähän menimme sinne hiippailemaan ottaaksemme kuvia.

Isäntäpariskunta olikin kotona. Päättelimme lipusta.

Näimme myös kruunun jalokivet

Kuitenkin parasta linnassa oli sitä ympäröivä huikean kokoinen viheralue. Paikalliset jopa ostavat sinne kausikortteja päästäkseen kävelemään alueella. Luonnollisesti muurien sisällä kävely on paljon turvallisempaa kuin pitkin Birr'in katuja. En kyllä oikein ymmärrä mikä siellä kaupungissa nyt voi niin vaarallista olla. Asukkaitakin on ehkä pari tuhatta. Mutta toisaalta linnan puutarha on kyllä kaunis paikka. Ja ei ole tälläkään kertaa millään muotoa minulta pois.

Kevät ja kärpäset

Puutarha ei tietenkää ollut ihan yhtä loistokas kuin se kesällä voisi olla, muta meille sattuneena kauniina päivänä siellä kelpasi kävellä ajan kanssa. Meille kerrottiin, että kierros kestää tunnin. Me vietimme kolme tuntia. Seuraavalla kerralla muistan ottaa eväät mukaan enkä jätä niitä autoon.

Sorsajoukkue matkalla kohti yhteistä tavoitetta

Itseokeutetut suosikkilintuni sorsat tulivat valtavalla rynnäkölla pullanpalojen perään. Vaan sorsatpa vetivät tyhjän arvan tällä kertaa. Hauskinta toki oli se, että kun he pettyneitä palasivat vesirajaan, niin kohta ne jo ryntäsivät uudelleen meitä kohti. Taitavat olla vähän tyhmiä lintuja kuitenkin.

Valtaosa linnan ympäristöstä oli puhtaasti puita ja vesiä. Puut näyttivät muuten paikoitellen samalta kuin voisi kuvitella viidakossa näyttävän! Mutta oli paikalla niin kutsuttu Formal Garden'kin.

Mainittakoon vielä Birr'in linnasta, että siellä oli kenties houkuttelevin myymälä, jonka olen täällä reissuillani nähnyt. Onneksi laukkujeni vetoisuus on rajallinen, niin saattoi tyytyä vain katselemaan.


Birr'istä matkamme jatkui kristinuskon syntysijoille täällä Irlannissa. Clonmacnoiseen Shannon joen rannalle Pyhä Ciaran aikanaan perusti kirkkoja ja sai paljon asutusta ympärilleen. Ennen kristinuskoa irlantilaiset olivat siis pakanoita. Paikka tuli tuhotuksi yli kymmenen kertaa kiitos viikinkien. Mutta sinnikkäästi se aina nostettiin uudelleen tuhkasta pystyyn ja tänä päivänä Clonmacnoise on keskisuosittu turistirysä. Meidän kanssamme paikalla oli bussilastillinen amerikkalaisia.

Pyöreät tornit voimivat aikanaan kenties tähystelypaikkoina.

Alkuperäiset kelttiristit (joiden tarinaa keskuksessa työskennellyt, kenties elämäänsä kyllästynyt rouva) ei osannut kertoa oli siirretty sisälle. Ulkona olevat olivat kopioita. Osa niistä kopioista näytti silti varsin aidoilta ja sään pieksemiltä.

Ristimerta

Myös paikalla sijainnut linna oli kokenut kovia. Vähän niin kuin minä, paikalla työskennelleen naisen mukaan, myös linna is running out of luck. Tämän lausahduksen minulle osoitti paikan työntekijä, kun kysyin paperipussia postikorteille. Tämän kaltaisessa kunnossa en ole ennen linnaa Irlannissa vielä nähnytkään. Viikinkien voima saa tosiaan kunnon tuhoa aikaan.

Matka jatkui tästä kohti Athlonea. Siellä tarkoitus oli juoda kahvit. Vaan osoittautui aika haastavaksi tehtäväksi löytää kahvila, joka oli auki. Irlannissa vietettiin nimittäin eilen äitienpäivää. Eikä me lopulta sellaista löydettykää. Päädyimme italialaiseen ravintolaan pitsalle. Palvelu oli vähintäänkin viileää. Hymy irtosi tarjoilijalta vasta, kun olimme lähdössä.

Athlone valmistautui St. Patrick's Day'n viettoon. Oli aika hauska yhtensattuma, että satuimme kaupunkiin juuri tänä viikonloppuna näkemään sinne viritellyt lippujonot! Näet, kun valitsimme paikkoja matkaoppaasta, siellä oli kuva Athlonesta lippujonoin koristeltuna. Epäilimme, että tuskin näemme näitä lippujonoja omalla reissullamme.

Lippujen värit näkyivät sointuvan talojen väreihin!

Athlone sijaitsee Shannon joen loppupäässä ja myös Lough Ree'n rannalla. Yksi tapa tiedoksi vastaisen varalle on tutustua seutun veneristeilyllä.

Paikallinen second hand store (Irlannissa harvinainen näky) antoi vinkkejä St. Patrick Day'n pukeutumiseen.

Teemavärit vihreä, oranssi ja valkoinen voivat olla toteutettu päällämme monella tapaa.

Athlone värejä tulee Limerickin harmaudessa ikävä!

Antoisa päivä vei voimat. Mutta kyllä tulikin taas nähtyä ja koettua!