Me Time

Me Time'lla tarkoitetaan itsekseen vietettyä aikaa, jonka aikana edistetään omaa hyvinvointia. Näin ollen Me Time voi sisältää eri ihmisillä hyvin erilaisia asioita. Toiset menevät manikyyriin ja kampaajalle, kun toiset lähtevät samoilemaan metsään yksin. Keskeistä ajalle on kuitenkin kiireettömyys. Parhaimmillaan Me Time on silloin, kun siihen voi uhrata kokonaisen päivän.

Tämä käsite on tullut minulle tutuksi täällä Irlannin maalla. Perusteellisesti. Ja olen oppinut siitä nauttimaan täysin rinnoin, jopa kaipaamaan. Tämän päivän Me Time koostettiin seuraavasti:

• Nukkuminen pitkään.
  
• Kävely auringonpaisteessa.
• Ruokaostoksia kiireettä koko tulevaa viikkoa silmällä pitäen.
• Kahvia kulmakahvilassa kiinnostavan kirjan kanssa.
• Musiikin kuuntelua.
• Lisää kahvia kotisohvalla auringon paistetta ikkunasta ihaillen.
• Kävelyä pimenevässä illassa.
• Blogausta.

Me Time'n mahdollisti peruuntunut tälle päivälle suunniteltu retki. Katharina oli sairastunut yöllä ja siksi ei ollut kyvykäs meitä kuskaamaan ympäri maakuntaa. Toivon pääseväni suunniteltuihin maisemiin toiste. Vaan toisaalta oli aika mukavaa viettää koko päivä omassa seurassa. Ja viitaten nukkumiseni määrään, taisin olla vähän väsynytkin.

Huomasin (jälleen kerran), että kevät tekee todella tuloaan tänne Limerickiin ja muualle Irlantiin. Joka päivä huomaa kevään etenevä asteittain kohti kesää. Huomasin People's Parkin läpi kulkiessani, että maasta on noussut runsaasti kasveja. En tiedä mitä ne ovat, mutta epäilen narsisseiksi, koska eivät ne ainakaan tulppaaneja ole.

Voin seurailla näiden kukkien kautta kevään etenemistä konkreettisesti. Omassa maljakossa kukat jo ovatkin osin auenneet! 10 narsissia saa Milk Marketista eurolla. Siinä vähän osviittaa leikkokukkien hinnoista.

Jatkan Me Time'a lukemalla. Toivottavasti edessä on erinomainen viikko.

Killarney National Park

Aamulla kun pitää olla City Campuksen portilla klo 7 am. voi yllättävän paljon väsyttää. Vaan ei hätää! Kun on tehnyt eväät valmiiksi edellisen vuorokauden puolella ja ainoastaan lukenut romaania niin, että lopulta menee nukkumaan saman vuorokauden puolella, jonka aikana pitää herätä, voi huoletta nukkua klo 6.45 asti ja ehtiä vielä portille toisena. Muistin siis taas miten ikävää on herätä viimetipassa. Reissuun lähdin maantieteilijöiden kanssa. Ja kuten arvelin, reissun aikataulu oli niin tiivis, että emme ehtineet pitää edes kahvitaukoja. Itse reissu toki eteni puistossa rauhalliseen tahtiin, mutta WC- ja kahvitaukojen paikat oli valittu vähän huonosti jälleen ajatellen tätä kahvinhankintatarvetta. Vaan ei tässäkään kohtaa hätää! Minulla oli kahvia termospullossa ja maistuipahan näin ollen uni paremmin bussissa.

Lähtö 7.30 am. sharp...

Perillä riitti ihmeteltävää, kun maa oli kuurassa ainoastaan puiden varjojen kohdalta. :)

Suuntasimme ensin puiston opastuskeskukseen, josta teimme kävelylenkin Muckross Laken ympäri. Maisemat olivat mahtavat. Päivä oli tälläkin kertaa todella kaunis, joten kelpasi sitä verkkaisesti kävellä pitkin polkuja satumetsän kaltaisissa maisemissa.

Ansin pari kuvaa maisemasta, jota viimeinen jääkausi on muovannut.

Tätä kasvia käsittelimme ja saimme kuulla sen tappavan kaikenlaisen aluskasvillisuuden luomalla alleen täydellisen pimeyden ja olevan erittäin vaikeasti hävitettävä.
Kasvin nimi jäi arvoitukseksi. Tosin.

Pala postikorttimaisemaa.

Suosituin kantolaite oli käsilaukku.

Sammalmättäitä riittää näissä kosteissa ja pimeissä olosuhteissa silmänkantamattomiin.

Myös vuorten huiput olivat lumen peitossa. Aika erikoista näillä leveysasteilla
ja etenkin näillä korkeuksilla.

Kävimme tutustumassa Torc Waterfall'iin. Siinä kohtaa en kuullut oppaan kertomuksista yhtään mitään, koska vesiputouksen kuohut olivat sen verran voimakkaat. Putous oli siinä missä koko puisto hyvin suosittu kohde tulla valokuvatuksi turistien keskuudessa.

Saimme vähän sadettakin muuten niin kauniina päivänä niskaamme
tämän vesiputouksen äärellä.

Kolmas pysähdyksemme kohdistui alueen, josta yllä mainitsemani erittäin vaikeasti hävitettävä kasvi on hävitetty kokonaan. Minun mielestäni metsä oli silti yhtä satumainen, kuin se oli muuallakin. Se kuka sanoo, että Irlannissa ei ole ollenkaan puita, on väärässä. Niistä valtaosa on varmaan Killarneyn National Parkin maisemissa.

Kappale satumetsää.

Informaatioähky oli taattu tälläkin reissulla. Maantieteilijöiden pitää kirjoittaa reissusta essee. Vieläpä keskittyen Tammiin. Vaan minä sain onneksi nauttia päivästä ilman painetta, että joku tiedonjyvä menee ohi. Koska aivan varmasti valtaosa infosta menee ohi. Valokuvausta tuli sen sijaan harrastettua. Satumaiset maisemat ja upea päivä mahdollistivat taas ikimuistoisen reissun.

Kun infoa tulee liikaa, voi kiivetä puuhun ja ilveillä.

Jäyhän kauniiden maisemien lomassa silti mietin sitäkin, että alkaakohan tämä Irlannin ihmeellisyys olla maantieteellisesti nähty ja pitäisikö jatkossa keskittyä patikointiin ja muuhun reissaamiseen. Enää oikeastaan pääsiäisenä odottava Pohjois-Irlannin reissu on jotain, mitä ei vielä ole kohdannut. Mutta toisaalta jokaisessa paikassa on oma henkensä, jota ei oikein voi valokuvista aistia. Minkä vuoksi jokaiseen paikkaan pitää vaan pyrkiä matkustamaan. Ja onhan tässä toisaalta tämä kevätkin käsillä varmistamassa luonnon puhkeamisen taas kukkaan niissä puissa, joista lehdet ovat talveksi maahan pudonneet. Ja siinä riittää ihmeteltävää.

Jo huomenna suuntaamme Kilkeen, Kilrushin ja Loop Headin maisemiin County Clareen. Voi olla, että otan sieltäkin muutaman valokuvan... Näet noudatan omaa ohjettani itselleni, että ota liian monta valokuvaa. Pitää reissata aina, kun vaan voi.

Hyvää alkavaa RAG weekin jälkeistä viikonloppua

Viikko on vierähtänyt hirvittavällä vauhdilla. Ohjelmaa riittää. Ja aika nyt tuntuu kuluvan muutenkin aika kovalla vauhdilla silloinkin, kun sen toivoisi vähän jarruttelevan. Kun ei tahdo riittää vuorokaudessa tunnit, vaikka nyt olenkin niitä vähän jo lainaillut yöstä päivälle. Takaisinmaksua odotellessa.

Tosiaan RAG week oli ja meni. Bileitä oli aamusta iltaan alkaen sunnuntaina ja jatkuen eiliseen torstaihin asti. Ihan mukavasti väki tuntui jaksavan juhlia silti. Nyt odottelen pölyn laskeutumista ennen kuin otan mopin esille. Vaikka kiitoksia kuuluu meidän asuntomme pojille varsin hillitysta käytöksestä. Liekö elekieleni ollut riittävää, kun pojat juhlivat jossain muualla. Deirdre taas jätti koko viikon väliin, koska hänellä oli paljon kouluhommia tehtävänä oikeastaan meidän asunnossa ei ole koskaan ollut niin rauhallista kuin kuluneella viikolla. Oikeastaan sitä toivoisi, että olisi useamminkin RAG week! :)

Selvittelin myös sitä tahoa, jolle tällä viikolla rahaa kerätään. Sen verran selvisi, että taho on jokin paikallinen taho ja Student Union hoitaa kohteen valinnan ja rahojen perille toimittamisen. No oli miten oli, tämä taho rikastuu tuntuvasti kuluneen viikon ansiosta. Ja keskeisinta riviopiskelijalle viikossa ei luonnollisesti ole tämä hyväntekeväisyyspuoli.

Muuten viikko on kulunut koulun puolesta kärsivällisyyttä kasvatellessa. Meidän hedelmäprojektimme on ollut tässä pääosassa. Näet ryhmässä kun tehdään niin aina ei tule ihan valmista. Eniten raastaa se tosiseikka, että toiset haluavat kyntää epäonnistumisten suossa siitäkin huolimatta, että heitä yrittää neuvoa. Lieko syyna se, että olen vaihtari, kun minun mielipiteitäni ei edes huomioida. Rasittavinta siina on tietysti se, että meidän pitää saada tehtyä ne kolme sitruunaa porukalla oli miten oli. Ja valtaosa ajasta tunneilla menee pyöritellessä peukaloita. Mieluummin testailisin kärsivällisyyteni riittavyyttä jossain muussa kohtaa. Ja kai se vähän rupeaa jo rasittamaan tämä touhu täällä, kun kärsivällisyyttä oikeastaan tarvitaan aivan jokaisessa asiassa. Kuten olen tainnut ennenkin mainita, ainoa rivakalla vaihdilla etenevä asia täällä tuntuu olevan sään vaihtelu.

Edessä odottavan viikonlopun aikana City campuksella tehdään jotain kaapelitöitä. Internet, televisio ja huone/ovipuhelimet eivät toimi. Katsotaan saanko pyykkiäkään pestyä. Olen aika paljon tuota internettia tavannut viikonloppuisin käyttää. Nyt pitää siksi keksiä muuta tekemista. Lauantaina on retki Killarney Nationalpark'iin. Menen maantieteilijoiden kanssa sinne. Katsotaan onko aikataulu yhta armoton kuin vastaavan porukan kanssa tehdyllä retkellä viime syksynä Donegalissa. No kyseessä on vain yksi päivä ja epäilen maantieteilijöiden löytävän taas mielenkiintoisia kohteita. Retki maksaa vain 8 e, mikä on minusta aika kohtuullinen hinta.

Näihin kuvattomiin tunnelmiin jään pohtimaan uusia seikkailuja ja elämän syvempiä merkityksiä.

Hyvää alkanutta RAG week'iä!

Jo tässä kohtaa sanon varoituksen sanana, että luvassa alkaneella viikolla ja sen blogiteksteissä saattaa olla havaittavissa aavistus raivoa ja vihaa. Mutta ihan tiedoksi siksi, että ei tule yllätyksenä.

RAG week on täällä päin maailmaa perinne. RAG on lyhenne sanoista Raise And Give. Tarkoitus kaiken tämän taustalla on siis varsin jalo. Kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen. Tämän kaltaista viikkoa on siis vietetty ainakin täällä Irlannin Collegeissa jo tovi. Rahankerääminen tapahtuu melko yksinkertaisesti juomalla viinaa. Viime viikolla myytiin RAG Pack'ja, jotka sisälsivät pääsylippuja yökerhoihin ja T-paidan. En ole aikoihin nähnyt niin mitäänsanomatonta T-paitaa, kuin kyseinen paita oli. Entisestäänkin kalliit pääsyliput yökerhoihin on nostettu 10 euroon. Osa tuloista niin ikään menee hyväntekeväisyyteen. Juomia tietysti myydään kanssa, ja kaiketi niistäkin jotain menee hyväntekeväisyyteen. Koulumme Loungessa on päivittäin bileet ja bändejä. Myön Mary I:n kuningas ja kuningatar valitaan. Yksi pitkätukkainen mieshenkilökin oli luvannut tukkansa leikata mikäli tulee riittävästi panosta pottiin. Eli, kuten sanottua, panokset kovenee.

Perinteisesti ilman järjestyshäiriöitä ei näistä viikoista selvitä. Viime vuonna oli Limerickin yliopiston opiskelijoita passitettu kiven sisälle heidän käytöksensä kunniaksi. Tuomioiden taustalla ilkivaltaa ja väkivaltaa. Galwayssa RAG week on kielletty viitaten vastaaviin tapahtumiin. Viikon kieltämistä oli mietitty myös Limerick Institute of Technologyn seuduilla. Yleisesti tiedossa oleva fakta siis on, että viikko ei vahingoitta lopu ja väki on erityisen paljon humalassa ja käytös arvaamatonta.

Tällä hetkellä ehkä jokainen neito City Campuksella kirkuu. City Campuksella on varauduttu tähän kaikkeen turvamiesten tuplamiehityksellä (yhden sijaan paikalla on kaksi...). Meidän asunnossa valitsevaa rauhaa tuli häiritsemään jo pari pojankoltiaista. Deirdre avasi oven. Kun pojille selvisi, että heidän seuraansa ei kaivata ja meillä ei ole bileitä, oli vastaus Dirdrelle: "You are ugly anyways!" ja oveamme vasten heitettiin kaljatölkki (toki tästä seurauksena kaljaa on nyt käytävän tuoksumaailmaa rikastamassa).

Joillekin (lue valtaosalle) on liian kallista lähteä baareihin juomaan ja siksi juominen suoritetaan täällä kotikonnuilla. Nimittäin karu totuus on, että viidet bileet viikkoon on kuitekin valtaosallese asia, mitä tässä viikossa odotetaan. Ja ihan jokaista penniä ei voi hyväntekeväisyyteen laittaa. Muuten voisi alkoholitaso veressä laskea. Juominen ei sijoitu vain iltaan vaan jatkuu läpi päivän. Oppitunneille tullaan, jos tullaan. Ja ainakin tänään oli jo oluen katkua meidän taidetunnilla ilmassa. Koska myös paikallisille opeopiskelijoille on aika tiukat läsnäolovaatimukset tunneilla.

Meidän olkkarissa on suurehko kaiutin, johon on kytketty MP3-soitin. Enteilee pahaa. Toistaiseksi ei ole sitä täällä Francis soitellut. Ja Deirdre sanoi, että ensibiiteistä nostetaan kissa pöydälle. Näet hänellä on aika lailla kouluhommia tälle viikolle siunaantunut. Hyvä tietää, että rintamassa ei tarvitse olla yksin, jos tulee sanomista. Ja kuulemani mukaan Franciksella ei muita virheitä ennen potkua takapuoleen tarvita, koska hän on jo riittävän monta kertaa hankkinut turvamiehen paikalle. Kuulemma jatkojen vietossa tapoihin on kuulunut soittaa kyseistä kaiutinta parvekkeella. Ja mitäpäs muuta kuin täysillä.

Kaiken tämän keskellä voidaan palata jälleen äärimmäisten kysymysten äärelle. Nimittäin miksi se on niin, että auttaakseen ja osallistuakseen keräyskiin tarvitaan Haitin kaltaisia luonnonmullistuksia? Ja miksi ainoa asia, jonka hintaa ei hämmästellä on alkoholi? Kun tuopin hintaa nostetaan vaikka nyt 20 sentillä, niin se ei vaikuta mitenkään myyntiin. On silti myönnettävä, että aika ovelaahan tuo juomilla rahan kerääminen on. Seuraava projektini on selvittää, että minkä hyväksi tämä viikko kerää rahaa. Ja jos se on Haitille niin ei auta muuta kuin ihmetellä. Näet, kuten olen aikaisemminkin sanonut, täällä Irlannissa ei ihan tasan ole nallekarkit jakautuneet. Kaduilla on niitä kahvikuppiin rahan kerääjiä. Ja Big Issuen myyjiä. Osalla täällä Limerickissä menee armottoman huonosti. Vaan silti me ei huomata näitä avuntarvitsijoita metrin päässä. Ihan sama se on Suomessa. Ei puututa lähimmäisen ahdinkoon. Annetaan mieluummin rahaa uusiin kaivoihin ja ostetaan joululahjaksi vuohia. En sano sitä, etteikö se olisi tärkeää, mutta olisi sitä ympäröivässä kulttuurissa aika paljon opittavaa. Ne vuohen saajat eivät taatusti jättäisi kaveri pulaan ja keräämään kaupungin kaduille rahaa pahvimukiin. Kenties sen asian ymmärtäminen, että vaikka kaukomailla 10 eurolla saa imeitä aikaan niin ei se silti täälläkään ihan turha summa ole sitä tarvitsevalle.

Pidämme kuitenkin kotimme kauniina

Toistaiseksi RAG week on aiheuttanut myös hyvää. Pojat ovat kulussa sen sijaan, että tuijottaisivat telkkaria tauotta olohuoneessa. Ja kuntosalilla oli väljää. Voisi siis mennä paljon pahemminkin. Eikä ole turha tämä aluillaan oleva viikko. Olen jo nyt ajatellut paljon ja hartaasti. Olen myös huomannut olevani aika tylsä. Mutta jokainen tyylillään.

Hepuleita Kilkennyssä

Jotkut päivät on vaan sellaisia, että kaikki naurattaa ja sitten voi nauraa vaan ihan ilman syytäkin. Päähuvituksenaihe oli kuitenkin ranskalaisten aksentti. Ja siitä sitten saimmekin riuhdottua riemua koko reissun ajan. Olin siis Kilkennyssä jälleen Katharinan auton kyydillä reissussa. Meitä oli auto täynnä iloista seuruetta. Nähtävää riitti ja naurulle löytyi uutta aihetta koko kellon ympäri kestävän matkan ajan. Luulenpa, että en ole aikoihin nauranut yhtä paljoa kuin tänään.

Kilkenny on noin kahden tunnin ajomatkan päässä Limerickistä oleva pienehkö keskiaikaisen henkinen kaupunki. Matkalla samaan suuntaan tietä jatkamalla oli jopa mahdollista edetä sekä Limerickiin että Dubliniin, jonka luulisi olevan maantieteellisesti mahdotonta. Matkalla kohtasimme jopa poliisiratsian. Eivät ne meistä silti mitään halunneet. Päätimme olla siinä kohtaa kuitenkin varoiksi nauramatta. Totesimme myös käytännössä sen, että on ilmeisesti tapa vilkutella ajovaloja vastaantuleville varoittaakseen poliisiratsiasta on kansainvälinen.

Kuulemani mukaan juuri Kilkennyssä on sijainnut englantilaisten tukikohta niinä aikoina, kun irlantilaisia päätettiin sortaa oikein urakalla. Silloin, kun iirin puhuminen oli rangaistava teko. Silloin, kun irlnatilaisia pidettiin nälässä. Silloin kun Irlannin väkiluku laski puoleen kuolemien ja maastamuuton seurauksena. Yhä täällä Irlannissa on englanti vaihvemmassa asemassa kuin iiri ja miljoonat irlantilaiset ovat katsoneet paremmaksi pysyä siellä minne aikanaan lähtivät.

Kilkennyssä oli runsaasti kirkkoja, katedraaleja ja abbyja. Vierailimme katsomassa niistä leijonan osaa. Osaan emme päässeet sisälle asti, mutta pihan hautakiviin ainakin tutustuimme.

Muutama kuva otettiin porukalla.

Mitä sitten tapahtuu, kun unohtaa rukousnauhansa aidan seipääseen roikkumaan?

Merkittävän kaunis ilma odotti meitä Kilkennyssä. Matkalla ei ollut aurinkoa juurikaan nähtävissä. Voimme siis ainakin auttavasti luottaa paikallisiin sääennusteisiin. Kilkenny oli jälleen kerran Limerickin kakkoseksi jättävä kauneudellaan. Muutenkin paikka vaikutti erittäin miellyttävältä pikku kaupungilta runsaine mahdollisuuksineen. Hieman reissumme anti kärsi siitä tosiasiasta, että elämme yhä aikaa turistikauden ulkopuolella. Ja ei taida sunnuntai olla muutenkaan se kaikista suosituin päivä kaupunkimatkailuun. Kummallista mutta totta.

Keskellä virtasi joki täälläkin.

Aurinkoa vastaanottamassa.

Kahvilakulttuuriin tutustuimme kahdesti. Saimme myös karvaasti huomata, että aina ei ulkokuori vastaa sisältöä. Tämä auto oli parkissa varsin kutsuvan näköisesti maalatun kahvilan edessä. Vaan sisälle ehdittyämme meitä odotti pettymys. Paikka oli kuin mikä tahansa vuosien saatossa seiniin piintyneen ruoan hajussa käryttävä kulmakuppila. Ei voi silti moittia omistajia yrityksen puutteesta!

Säätöbudjettiamme noudattaen nautimme omia eväitä lähteen äärellä auringonpaisteessa. Kilkennyn nimeä kantavaa olutta kävimme nauttimassa myöhemmin. Itse en kuulu oluenystäviin, joten en huomannut eroa tämän jalon juoman ja Lapin Kullan välillä. Kenties ajan saatossa opin oluestakin pitämään. Ja sain kuulla lisäksi, että ranskassa on ihan tyypillinen tapa laittaa oluen sekaan mehutiivistettä. Voin siis kokeilla eri makuja muidenkin oluiden kuin Guinnesin kanssa.

Tekolammessa oli kaloja, joille maistui heille tarjottu paahtoleipä.

Kilkenny kylpi auringon paisteen lisäksi toinen toistaan ihanamman väristen talojen väriloistossa. Salaisuus paikoin tukkoisen väristen maalipintojen takaakin paljastui.

Sekä georgiaanisen arkkitehtuurin uusia piirteitä oli myös havaittavissa. Irlnatilaisissa taloissa perinteistä oven yläpuolella olevaa kaari-ikkunaa oli Kilkennyssä varioitu kooltaan riittämään kahden oven päälle. Vaikuttavaa.

Kilkenny on mahtava kohde vierailla ihan vaan jalankulkijana. Useat pikkukadut eivät autolla ajamiseen oikein sopisikaan ja lisäksi kaikki nähtävyydet ovat lähellä toisiaan. Toivottavasti pääsen vielä toistamiseen katsomaan paikkaa. Muun muassa sen puistot olisi kiva nähdä lehdellisten puiden kera. Matkasta teki erityisen ikimuistoisen loistava seura ja ne naurut, joita ajatellessa voi nauraa näin vuorokauden vaihtuessa vielä vähän lisää. Ihana reissu!

Kolme vuodenaikaa

Merkille pantavinta viime viikoissa täällä Irlnanissa on ollut se, että täällä on ollut ilmiömäisen kauniit kelit. Aina tähän lauantai-iltapäivään asti. Päivä alkoi keväällä vaihtuen syksystä talveksi ja takaisin syksyksi. Milk Markettiin suuntaajia klo 9.30 aamulla virkisti aurinko ja kirpeä alkukeväinen lämpötila. Ehdimme katsoa markkinat, käydä kahvilla ja hoitaa muut asiat, suunnata kotiin ja sopia juoksulenkistä (!) hyvän sään aikana.

Vaan heti kohta alkoi sataa. Sade taukosi siksi, kun lenkille piti lähteä. Onneksi. Muuten olisi jäänyt todellakin väliin. Vaan ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos niin sadekin tuli paikalle. Lähdimme siis kaikki kolme juoksemaan, minä, Sandra ja sade. Ja ensin mentiin vesisateessa. Sitten satoi sekä vettä että räntää ja lopulta kotiportilla selkeästi kahden euron kolikon kokoisia räntähiutaleita. Kyllä kelpasi siirtyä sisälle lämpimään!

Sataa vettä.

Sataa räntää.

Sade vaihtui rännäksi ja takaisin sateeksi nopeasti. Näet täällä irlannissa ainoa ilmiömäisen nopeasti tapahtuva asia on säätila. Nopeimmat ehtivät silti City Campuksen pihalle tekemään lumiukkoa. Pitää nauttia hetkestä! Olen huomannut. Huomiselle on luvattu auringonpaistetta Kilkennyyn. Sinne siis suunta ja katsotaan sitten paikan päällä mitä tuleman pitää.

Hyvää päivää.

Kävellessäni kotia kohti eilen Mary I:n kirjastosta törmäsin itävaltalaiseen Maxiin. Hän kysyi, että mikä minua vaivaa, kun näytän niin onnelliselta? Hyvää tuulta ei perjantaista oikeastaan saa kovin herkästi karistettua. Etenkään, kun taivas on sininen.

Olen huomannut tässä menneen irlantilasisittain eletyn elämäni aikana, että varmasti minut saa hyvälle tuulelle perjantai ja poutasää. Pienissä asioissa piileskelee ilo. Vaikka perinteisesti perjantai aloittaa kolmen päivän putken, joiden aikana en tee mitään velvollisuuksiani vastaavaa. Vietän vain aikaa nautiskelle. Niin perjantaissa on sitä odotuksen tuntua, että koko viikonloppu on edessä. Kun lauantaina jo vähän kyynisesti ajattelee, että pian on jo sunnuntai ja viikonloppu ohi. Täällä saa hennon otteen virkamiehen elämään ainoastaan sillä erotuksella, että ei sitä arkenakaan oikeastaan tee mitään kovin järkevää, kuten töitä. Mutta silti viikonloppu eroaa täysin viikosta ja juuri se kontrasti täällä, viitaten kaikkeen tässä blogissani aikaisemmin mainitsemaan, tekee viikonlopusta niin ihmeellisen.

Tänä viikoloppuna tosin aion tehdä pari hommaa pois jaloista kulkemasta. Ettei mene ihan ulkoilun ja DVD-levyjen seurailun merkeissä. Täällä näet olympialaiset eivät normaalia rytmiä sekota. Irlannissa kun nuo talvilajit eivät ole mitenkään voimissaan.

Rentouttavaa viikonloppua!

Ash Wednesday

Tänään sitten alkoi se 40 päivän paastoaika. Väki koulun käytävillä otsansa tuhkaristein koristeltuna. Eli ainakin siitä saattoi huomata irlantilaisen uskon vakauden. Näet ristin sai otsaansa koulumme omassa kirkossa järjestetystä tilaisuudesta papilta itseltään. Eli se, että lähes jokaisella oli sellainen risti otsassaan kertoo juurikin siitä, että lähes jokainen oli sen mennyt hakemaan kirkossa järjestettävästä tilaisuudesta. Tuhka on kuvainnollisesti Jeesuksen ruumiin tuhkaa ja 40 päivää kuvaa aikaa, jonka Jeesus vaelsi autiomaassa. Huomasin tätä tarinaa kuunnellessani, että on minulta tainnut juttu jos toinenkin mennä ohi uskonnon tunnilla ja rippikoulussa.

Ja todella, paaston aika on täällä iso juttu. Väki todella miettii, että mistä paastoaa. Kuten tosin mietin minäkin. Aijon ottaa tämän paastonajan mahdollisuutena. Kokeilla vähän rajojani. Ja yön pimeinä tunteina keksinkin, että mistä paastoan. Aijon olla asioimatta koulumme kanttiinissa ja kioskissa ruoanostoaikeissa tämän 40 päivän ajan. Josko en ole siellä paljoa käynyt muutenkaan, mutta jokainen ostos on ollut enemmän tai vähemmän turha, niin voin hyvin niistä luopua. Ja seuraavaksi siirrynkin sitten termospullokaupoille. Niin extremeä en halua elämäni olevan, että luopuisin kahvista. Sillä mitä olisi elämä ilman paheita. Voin miettiä sitäkin tämän 40 päivän ajan.

Taiteen tekeminen jatkui taas. Terävöityneen havainoimiskykyni ansiosta huomasin myös, että vietän koulumme taideluokassa viikossa 7 tuntia, kun koululla vietän yhteensä 14 tuntia. Eli puolet ajasta! Tähän aikaan ei tietenkään ole laskettu vapaata oleilua kirjastossa ja radioasemalla tai paheksumissani ruokapalveluja tarjoavissa kohteissa. Koullun eteen toimittamasta puuhastelusta puhumattakaan.

Jälleen kerran tehtävänanto oli innostava. Piirsimme omaa kättämme mallina käyttäen. Ensin piirsimme useamman luonnoksen, joista yhdestä teimme suuremman ja tarkemman version. Sain kehuja piirtelytaidoistani aina siihen asti, kun valitsin suurempaan versioon kuvistani sen, jossa middle finger oli pystyssä. Mutta puolustelen itseäni sillä, että ehdottomasti kiinnostavin ja monimutkaisin nyrkin asennoista oli tämä asento. Sekä piirsin käden kämmenpuolelta.

Hiljaiselo jatkuu yhtä kiivaalla tahdilla. Kaunis auringonpaiste helli Limerickiä tänäänKIN. Ja täydellisen mustalle yötaivaalle katsoessaan voi huomata, että kuu makaa täällä selällään sen täyttyessä tyhjästä kohti täyttä.

Hyvää yötä!

Pancake Tuesday

Eli huomenna se alkaa. 40 päivän paasto. Suomessa samainen päivä on (kuten fiksuimmat jo taisivat keksiä) laskiaistiistai. Ensin vietettyäni koko päivän Mary I:n suunnitteleman ohjelman mukaisesti luennoilla, tanssittuani irlantilaisia tansseja ja kuultuani kämppikseni ja hänen ystävänsä tarinat Limerickin pienuudesta ja miten heidän kaikki poikakaverinsa tuntevat toisensa (for fucks sake!), söin noin 6 täytettyä lettua. Näet paikalliset pannukakut ovat helposti sekoitettavissa lettuihin. Valmistus tapahtuu vastaavasti pannulla paistaen. Virallisesti letut kulkevat pääasiassa nimellä creps.

Tätä pannukakkutiistaita olikin ehditty suunnitella jo melkein tämän kolmen viikon Limerickeilyni ajan. Täytteitä ja kustannusten jakamista oli pohdittu. Eli ilmeisen suuresta asiasta on kyse. Jopa koulumme ruokalassa oli tarjolla pannukakkuja maksua vastaan. Oli silti mukavampi odottaa koko päivä sitä hetkeä, että sai syödä kotona itse valmistamiaan pannareita juuri niin monta kuin mieli teki. Myös hieman viiniä nautimme yhden tanssiharrastajan vinkkiä noudattaen pannariemme kanssa. Varsin onnistunut ilta siis.

Kaiken lisäksi pannarit paistettiin aidossa voissa...

Tosiaan suuremmat merkitykset tämän päivän takana ovat uskonnolliset. Pannaritiistai lopettaa mässäilykauden (tai muut paheet) ja huomisesta 40 päivää eteenpäin on määrä paastota jostain paheestaan. Tai kuten kämppikseni Deirdren ystäva Shauna, voi myös lisätä ruokavalioonsa tuoreita vihanneksia, kuten hän aikoo tehdä. Itse olen kohtuullisen onnistuneesti viettänyt makean lakkoa (karkit, suklaa, keksit, leivonnaiset, sokerijuomat, jäätelö ja hedelmiä kohtuudella) jo koko Irlannissa oloni ajan. Joten aijon jatkaa samalla linjalla. Vaan tässä kohtaa aloitettuani uuden elämän jo hieman pannaritiistaita aikaisemmin, piti todella miettiä mistä on valmis paastoamaan. Kun liikuntakin on lisääntynyt elämässäni eksponentiaalisesti ja alkoholin nauttiminen on tätä nykyä harvinaista.

Mieleen tuli 40 päivän Facebook -lakko. Vaan taitaa olla addiktille liian suuri vaade tällainen totaalilakko. Voi siis olla, että teen jotain linjauksia sen suhteen kuinka monta kertaa päivässä Facebookissa voi käydä. Esimerkiksi kaksi kertaa päivässäkin voisi olla välillä aika tiukka tavoite. Mutta toisaalta se voisi olla hyvä muutos entiseen, koska pahin taantuma on elämässäni Irlannin aikana tapahtunut juuri internetin käytön runsaana lisääntymisenä. Eli työstän tätä ajatusta, kun tästä siirryn unten maille. Kenties herään aamulla kristallin kirkkaan idean kanssa. Ja mikä parasta, voin vielä ideaani toteuttaa sen 40 päivää. Tästä tulee jännittävää.

Espanjaksi

Tämä päivä tullaan muistamaan elämässäni siitä, että lopulta siirryin tuumasta toimeen. Olen jo useamman vuoden ajan voivotellut, että pitäisi opiskella espanjaa. Ja voi kun olisi mukavaa osata espanjaa. Ja sitten kun osaan espanjaa, voin lähteä Etelä-Amerikkaan reissaamaan. Ja tänään aloitin espanjan opiskelun. Viimeinkin.

Täällä vaihto-opiskelijoiden joukossa on mukana espanjalaisten invaasio. Heistä yksi, Elena, lupasi minua opettaa. Hän osoittautui erittäin hyväksi opettajaksi! Vaan kiireemme kaikilla. Joten jatkossa opiskeluni painottuu omaehtoiseen opiskeluun ja epäselvyyksien kyselyyn häneltä. Apunani tässä on loistava sivusto: www.nocomprendo.es . Mikäli jolla kulla on aikaa ja intoa ruveta siellä Suomessakin kieliä oppimaan. Hienoa! (Enää pitää vaan pitää tahti yhtä kiivaana).

Näihin kuviin. Adios!

West Cork ystävänpäivänä

Katharinalla on täällä oma auto mukana. Tuotu suoraan Saksasta ja olen jo pari kertaa aikaisemminkin päässyt auton kyytiin. Toivotaan, että autossa olisi kevään mittaan useamminkin tilaa. Vaan oli miten oli, niin tämä päivä oli jo tosi kiva ja elämyksellinen. Auton täytti lisäkseni neljä saksankielistä, jotka tosin onneksi puhuivat englantia. Hyvää harjoitusta heillekin.

Päivämme oli jälleen kerran sään puolesta täydellinen! Tämä lukuvuosi on muutenkin ollut historiallinen vuosi sääolosuhteiden puolesta. Ensin vähäsateinen syksy. Sitten valtavat tulvat. Seuraavaksi ennätyksellisen kylmä jouluntienoo. Nyt helmikuussa, jolloin Irlantia pitäisi piestä pahimmat sateet, ei ole satanut päiväkausiin.

Matkamme suuntasi niin ikään katsomaan Irlannin lounaisrannikkoa, joka myös West Cork'ina tunnetaan. Koska päivät ovat yhä melko lyhyitä, päätimme ajaa melko suoraan pääkohteeseemme Mizen Headiin. Matkalla kävimme katsomassa Drombeg Stone Circleä. Nämä kohteet kuuluvat Irlannin valitettavasti melko lailla kadonneeseen kansanperinteeseen. Kivikehä oli poikkeuksellisen hyvin säilynyt. Ja sen keskelle olivat vierailijat vieneet uhrilahjoja. Kuten 2 sentin kolikkoja, voinappeja ja rihkamakorvakorut. Ilmeisesti ahdinkoon urhin antamisen edessä ei ole tarpeen ajautua.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä liikkuessaan Irlannin historiallisia merkkejä katsomassa.

Drombeg Stone Circle

Täältä matkamme suuntasi kohti Mizen Headin majakkaa, joka on myös luokiteltu Irlannin must see -kohteisiin. Matkalla ihanaa rantaa pitkin saimme nähdä upeita maisemia, jotka kannustavat kyllä palaamaan näille seuduille uudelleen.

Low Tide

Itse majakka jäi valitettavasti näkemättä. Puutteelliset tiedot kohteen internetsivuilla eivät maininneet, että kohteessa tehdään sillankorjaustöitä, ja visitors centreä pidemmälle ei ole kenelläkään asiaa. No tämä tietysti hieman meitä jäi harmittamaan. Mutta pääsimme ainakin vessaan ja seuraavassa kohteessa oli tämän takia reilusti aikaa nauttia. Ja itse ajomatkakin oli elämys.

Ireland's most authentic experience...

Mizen Headin hiekkaranta tuli tutuksi. Barley Cove Beach oli se nimeltään. Paikkaa ei voinut vaan ohittaa. Niin kaunis se oli!

Muutama muukin oli askeltanut hiekassa simpukankuoria hakien.

Tähän aikaan vuodesta vuorien huippujen ylivuotiset heinät kasketaan pois, että uudella heinällä on tilaa ja ravinteita kasvaa lampaita ruokkimaan taas kesää silmällä pitäen. Mizen Headin maisemia varjostivat siksi tänään savupilvet.

Matka jatkui takaisin samaa reittiä mitä tulimmekin. Näet tähän aikaan vuodesta, poikkeuksellisen ihanista säistä huolimatta, valtaosa turistirysistä on kiinni. Omalla kulkupelillä edetessä saimme onneksi pysähtyä juuri sinne minne halusimme. Tässä Ballydehob'in virkistysalueita. Voi kun tämän kaltaisiin törmäisi useammin!

Kaarisiltoja oli muuallakin kuin Ballydehob'issa. Taitaa olla lounais-Irlannin tavaramerkkejä.

Pimeä alkoi laskea aikanaan ja kotiin ajaminen oli aloitettava. Corkiin ehdimme kuitenkin ensin.

Katharinalle kuuluu iso kiitos tästä päivästä! Hän ajoi reippasti 500 km:n matkan. Itse nukuin sillä välin kolmet päiväunet.

Kaikille ihanaa ystävänpäivää!

Limerick yhä tutummaksi

Piian vierailu jatkui aina eilsaamuun asti. Kaksi kokonaista tehopäivää riitti meille Limerickiin tutustumiseen melko hyvin. Oli lisäksi mukavaa jutella vapautuneesti muun muassa menneisyydestä käyttäen värikästä kieltä. Se onnistuu vain ihmisen kanssa, joka tuntee sinut ja omaa saman äidinkielen. Nautin siis olostani. Tosin Piian lähdettyä huomasin taas sen vanhan kunnon tosi asian, että on mulla vaan siellä Suomessa aika ihania ihmisiä, joita ikävöidä. Näillekin tunnelmille antoi hyvin sijaa Teho-osaston katselu, joka siivouksen lisäksi muodosti koko lauantai -päiväni ohjelman.

Piian tyytyi vähään ja otimme siksi kaupungin haltuun sillä teholla, mitä jalkapatikassa pystyi. Ensimmäisenä iltana menimme pubiin ja kuuntelimme siellä perinteistä musiikkia. Täällä on ihana käytäntö sellainen, että musisoimaan saa mennä kuka vaan, kunhan osaa soittaa ja tuo mukanaan oman soittimensa. Sitten jokainen soittaa siinä biisissä, jonka osaa ulkoa ja soittimia vaihdellaan. Tämän lisäksi Piia kokeili onko Guinness täällä parempaa kuin 10 vuotta sitten Bournemouthissa. Kokeilua varjosti mustaherukka, mutta pidimme silti nauttimastamme.

Hint of Blackcurrant.

Kävimme myös elokuvissa. All About Steve Sandra Bullockin tähdittämänä ei ihan täyteen katsomoa vetänyt ainakaan enää. Elokuva oli silti viihdyttävä.

Kun kaksi muuta yleisöstä eivät vielä olleet paikalla.

Ja perjantai -iltana nautimme kämppikseni Deirdren seurasta. Hän kun viettää näillä main aina aikaa lauantai-aamuun asti johtuen opetusharjoittelustaan ja faktasta, että myöhästyisi saarelleen menevästä viimeisestä lautasta perjantaina. Lisää hyviä syitä siis olla muuttamatta saarelle tarjoutuu minulle häntä kuunnellessani. (Tosin hän viihtyy siellä. Minä vaan kaipaan vähän lääniä ympärilleni pidemmällä juoksulla).

Sää Limerickissä oli yhtä hyvä kuin tunnelmakin. Taivaan värit toivat mieleen 50 -luvun. Suosikkivuosikymmeneni. Totesimme Piian kanssa myös sen, että tämä City Campuksen kämppä on tosi kiva fyysisiltä ominaisuuksiltaa.

Hyviä muistoja. Huomenna suihkuun.

Irlantilainen aamiainen

Tänään se sitten tapahtui. Kuukausien odottelun jälkeen. Olen tiennyt tämän hetken koittavan jo reilun kuukauden ajan ja valmistautunut siihen hengessäni. Selvitellyt historiaa. Tutustunut osa-alueisiin. Ja lopulta odotus palkittiin. Söin täyden irlantilaisen aamiaisen. Hetki jaettiin hyvässä seurassa. Piia tuli Porista asti aamiaista kanssani nauttimaan aina tänne Limerickiin asti!

Aloitimme aamun kevyellä aamupalalla: teetä, paahtoleipää, hedelmää ja jogurttia. Irlantilainen aamiainen kun on selkeästi brunssiin verrattavissa oleva kokonaisuus. Ja emme halunneet heti pedeistämme nousta ja rynnätä eteen tulevaan kahvilapubi-yhdistelmään sitä nauttimaan. Vaan ensin piti voida nauttia täydellisestä auringonpaisteesta, joka jo toista päivää rivissä hellii Limerickiä. Sekä kerätä sopiva näläntunne voidakseen myös syödä tämän kohta eteen tarjoillun kokonaisuuden.

Aamiaispaikan valinta osoittautui yllättävän haastavaksi. Kello oli meidän aamiaisaikaamme jo melkein 2 pm. Käsitykseni siitä, että Limerickissä on runsaasti paikkoja, joissa aamiaista tarjotaan koko päivän ajan, osoittautui virheelliseksi. Aikamme kierrettyämme kuitenkin löysimme Cappuccinos -nimisen kahvilan, jossa meille luvattiin tarjoilla täysi irlantilainen aamiainen eli paikan sanaston mukaan Large Irish Breakfast.

Alkaako täältä aamiaisperinne? Cappuccinos

Aamiaiseen kuului papuja tomaattikastikkeessa, kevyesti paistettu muna (lue keltuainen oli juoksevassa muodossa), pekonia, kaksi makkaraa (white budding, black budding loisti poissaolollaan!!!!), kaksi paahtoleipää, voita, kaksi viipaletta tomaattia, paistettuja säilykeherkkusieniä ja kuppi kahvia.

Large Irish Breakfast. Kokonaisuuden hinta 8,95 e

Ensimmäinen keskustelu aamiaista tarjoavan kahvilapubiyrittäjän kanssa saatiin aikaan aiheesta kuinka paljon kahvia annokseen kuuluu. Minä kun olin mielessäni nähnyt edessäni pannullisen kahvia ja tähän annokseen kuului vain yksi kupillinen. Jalosti kahvilapubiyrittäjä kuitenkin lupasi maksua vastaan tarjoilla meille myöhemmin toiset kupilliset. Olimme jo ehtineet päättää, että menemme toiseen kahvilaan nauttimaan ne toiset kupilliset kahvia, kun herra kuitenkin tuli kaatamaan meille santsikupit! Ja toi hän vielä jälkiruoaksi pienet suklaaleivokset kermavaahtonokareella höystettynä. Liekö syynä ollut se, että hän halusi pitää kahvilan ikkunapaikan kansoitettuna. Luoda näin mukavan paikan illuusion. Eikä siinä mitään. Nautimme aamiaisestamme täysin rinnoin ja jaksoimme sen voimalla hyvin aina päivälliseen asti.

Piian on täällä seuranani lauantaihin asti. Seuraavaksi menemme kokemaan irlantilaista perinteistä livemusaa ja Guinness'ia. Ja huominen tuo tullessaan uusia seikkailuja.

Näin opimme kuvataidetta

Olenkin jo aikaisemmin maininnut ongelmani käsitteen Still Life kanssa. Vaan eipä ole ongelmaa enää, koska päädyin luotettavien lähteiden äärelle eli tarkistin asian Wikipediasta. Seuraava vastaus löytyi sieltä ihan vain hakusanalla asetelma:

"Asetelma (saks. Stilleben, engl. still life, ransk. nature morte (kuollut luonto), vanh. suom. hiljaiselo) on elottomista luontokappaleista tai esineistä koottu sommitelma tai tällaista aihetta esittävä maalaus, piirustus tai valokuva.^[1] Asetelma voidaan koostaa esimerkiksi kulhollisesta hedelmiä, riistaeläimistä tai talousesineistä."

Mitä tästä opimme! Sen sijaan, että kyselee kaikki kollegat läpi, kannattaa katsoa netistä. Koska kaikki tieto on siellä. Tosin täällä on erikseen mainittu, että Wikipediaa ei sovi lähteenä käyttää. Joten ylläoleva olkoon ikään kuin epävirallista faktaa.

Eikä siinä mitään. Vaan tästä kaikesta päästään kuvataiteen monimutkaisuuteen ja vaikeuteen ja epämääräisyyteen. Näet asiaa paikallisilta opettajilta tiedustellessani en saanut oikeastaan minkäänlaista vastausta asiaan. Ja kiitos oman urpouteni sain näivettyä epätietoisuudessa näinkin kauan. Vaan saman epämääräisyyden havainnon olen huomannut täällä muutenkin.

Kuvataidetta opettamaan on valjastettu viisi opettajaa. Lisäksi on yksi assistentti, joka hoitaa tietokoneen käytön ja järjestää kaikki materiaalit paikalle ojennukseen. Tosin hänen hommansa on hyvin tärkeä. Vaan näiden viiden opettajan välillä on variaatiota ihan laidasta laitaan. Yksi vastaa kysyttäessä kaikkeen muuhun paitsi esitettyyn kysymykseen. On silti ystävällinen. Kaksi vastaavat pakon edessä. Yleensä kehotus on ensin tehdä omaa lisätutkimusta ja tulla sitten kysymään uudestaan. Yhtä ei saa kysymysetäisyydelle. Ja yksi taas on erittäin ystävällinen ja avulias. Ja hommat alkavatkin tässä edetä ja valjeta, kiitos näiden viiden opettajan muodostaman kokonaisuuden.

Tosiaan minulla on täällä kevään aikana meneillään yhteensä kolme kuvataiteen kurssia. Yksi jokaiselta kolmelta vuosikurssilta. Opiskelijoissa voi havaita eroja ja kehitystä vuosikurssilta toiselle siirryttäessä, mikä on ihan hyvä. Nimittäin tämän päiväinen 1. vuosikurssin tunti oli aikamoisen katastrofin partaalla. Ykkösillä ei ollut minkäänlaisia ryhmätyökykyjä eikä ne jälkien siivoamiseenkaan vaaditut kyvyt kovin korkealle kohonneet. Ei ihme, että luokassa ei ole yhtään maalitonta pintaa, jota koskettaa. Kuvisluokan likaa on jokapuolella. Ensi kerralla maalausvaatteiden pitää olla mukana. Näet on suorastaan ihme, ettei selkäni ole täynnä maaliviivoja ohi ryntäilevien taiteilijoiden siveltimistä.

Sotkun taustalla on varmaan osittain se fakta, että tunnit ovat hyvin lyhyet (yleensä 45 min) ja siirtyminen seuraavalle tunnille tai toinen ryhmä oven takana pakottaa hosumaan. Tämänpäiväisellä tunnilla meillä oli aikaa sentään 2 x 45 min, mutta hommaa olikin sen kunniaksi tosi paljon. Opettelimme kolme erilaista painantatekniikka, kuulimme luentoa ja teimme vielä ensi kertaa varten boordin. Kivoja tekniikoita kaikki, mutta armoton kiire pilasi nautintoa.

Tässä kohtaa ne ryhmätyökyvytkin punnittiin odotettuakin alhaisemmiksi. Porukassa piti suunnitella kuviointi tekemillämme sablooneilla, vaan siitä ei kertakaikkiaan tullut mitään. Heti joku keksi tarttua helpoimpaan ratkaisuun ja alkaa tuputella väriä sabloonien läpi ihan vaan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hohhoijaa.

Ryhmämme taidonnäyte.

Toisilla kärsivällisyys riitti vähän paremmin.
Tosin heillä taisi olla myöskin aika kivat sabloonit.

Tässä boordipohjaa valmiina kuivumaan seuraavaa kertaa varten.

Myös styroksilevylle tehtäviä kuvioita ja värin telaamista ehdimme harjoitella. Kuvassa kasvoton ruotsalainen flamenkotanssiaja, joka on oma seikkailijani tämän kurssin ajan.

Paljon siis saamme tehdä ja resurssit tuntuvat olevan aika rajattomat. Pitänee tässä kohtaa muistuttaa, että me vaihtarit emme joudu maksamaan mitään materiaalimaksua kurssista. Paikallisillahan on lukukausimaksut Collegen käyntiin. Tunneilla vaan hirvittää entistä enemmän, että parin vuoden päästä nämä kuvionsuunnitteluun ryhmässä kykenettömät nuoret ovat opettajia. Jos samalla silti hirvittää sekin, että ihan kohta sitä itsekin valmistuu ja edessä on työelämä. No saan ainakin täältä sen kokemuksen, että kahdessa oppitunnissa saa iärkyttävän sotkun lisäksi myös ihmeitä aikaan.

Patikkaretki Anascauliin Dinglen Peninsulaan

Tänne kiipeäminen ei näytä lainkaan pahalta rastilta,
vaan kyllä se sellainen alkuun oli kuitenkin.

Retki osui kalenterissa eilisen, sunnuntain kohdalle. Vaan sen reissun jälkeen sai olla tyytyväinen, että selvisi kämpille asti nukkumaan, joten jäi tämä raportointi tähän päivään. Paikka sijaitsee Dinglen Peninsulassa, jossa maisema oli kaikkiaan hyvin kaunista ja vaihtelevaa. Näitä seutuja Irlannissa ei mannerjää ole aikanaan muovannut ja se näkyi kohtuullisen haastavina nousuina ja terävähköinä huippuina. Haastetta reissuun toi se, että ensin matkustettiin bussilla pääkallopaikalle noin kolme tuntia ja sitten bussista noustiin heti jyrkkään ylämäkeen. Pulssi kohoili pilviin ja puhumista oli turha edes yrittää. Lisähaastetta nousuun toi noin 10 piikkilanka-aidan ylitystä. Ensi kerralla housuvalinta on siksi jokin kuorihousujani vahvempi laatu. Joskin selvisin toistaiseksi ehjin housuin.

Oppaamme oli keskimääräistä sporttisempiin housuihin sonnustautunut seuramies.
Hänellä ei riskinä ollut housujen repeäminen.

Päästäkseen ylös varsinaisille vuorille piti ensin mennä läpi muutaman eri farmarin laitumien. Täällä maat on jaettu pieniin paloihin ja kullakin pläntillä on oma omistajansa. Ja harvemmin kaksi vierekkäistä plänttiä on saman henkilön omaistuksessa, mikä selittää runsaat piikilanka-aidat. Ja ei niissä aidoissa olisi mitään järkeä tietenkään ollutkaa, jos ne maapalat vierekkäin olisivat kuuluneet samalle farmarille.

Aidan ylittämiseen 40 päiseltä joukoltamme meni aina hetkinen, mikä tarjosi pienen
tauon apua huutaville reisille. Ylityksessä tyylejä nähtiin monia.

Koska aitoja oli paljon, näimme myöskin lampaita, joita varten aidat on pystytetty. Samalla laitumet vaihtuivat vihreistä ruskeiksi. Kuulemani mukaan tämä maaperä, jolla kuvan lampaat olivat, on hyvin raviteikasta.

Todella päästyämme huipuille, joita valloitimme kaksi, oli tuuli niin kova, että siihen pystyi ihan helposti nojaamaan. Ja jälleen kerran on sula ihme, että hiukset ovat yhä päässä! Sieltä tuuliselta huipulta me löysimme silti ihan mukavan lounastaukopaikan. Pitää vaan osata mennä tuulen alle, opimme.

Huipulta huipulle siirryttäessä vastassa oli ankaran tuulen lisäksi
armottoman kauniit maisemat.

Kosteikot alkoivat heti huippujen jälkeen siirryttyämme kukkuloiden ja vuorien väliin jäävään laaksoon. Kosteikko oli lisäksi hyvin liukas paikoitellen. Tämän sai huomata etenkin alamäessä, jota koko matka alas yllättäen oli. Otin jopa takapuolikosketuksen maastoon tämän seurauksen. Kelpasi siellä vedenpitävillä, hyvin palvelleilla vaelluskengillä tallustella. Osa rohkelikoista oli reissussa juoksulenkkareilla. En kyllä ymmärrä miten he reissuun olivat päässeet, koska ohjeistuksessa varsin selvästi oli mainittu, että jalassa vaelluskengät ja vaellushousut, ei farkkuja eikä lenkkareita. Vaan se ei onneksi muotoutunut missään vaiheessa minun ongelmakseni. Minun varusteeni kun ovatkin priimaluokkaa.

Kenkien ja housujen pesu on tämän reissun jälkeen ajankohtaista.

Koska alue oli hyvin kosteaa, oli siellä paljon pikkupurojakin. Tässä näemme Outdoor Pursuit Clubin henkeä parhaimmillaan. Toisia autetaan purojen yli ja jokainen saa ottaa oman aikansa puron ylitkseen. (Tosin kymmenen metrin päässä tästä purosta oli kapea kohta, josta saattoi päästä yli ihan hyppäämällä. Mutta on aina mukavaa, kun reissussa on vähän show-elementtiä.)

Laaksossa oli vesiputouksia ja myöskin niitä lampaita, jotka lähtivät melko liukkaasti karkuun kuvaajia. Kaikkiaan aivan valtavan upeita maisemia. Tässä kohtaa reissun teko oli jo helppoa, johtuen alamäkivoittoisuudesta ja vähentyneestä liukkaudesta.

Taukopaikalla oppaamme päättivät suorittaa peseytymisen järvessä. Huudosta päätellen vesi ei suinkaan ollut kovin lämmintä. Tässäkin oli pientä esityksen makua ilmassa. Mutta oli meillä sitten ainakin näiden kolmen hengen puolesta vähähajuisempi paluumatka. Näet 5,5 tunnin vaeltelun jälkeen on hiki ehtinyt nousta yhden jos toisenkin pintaan.

Ja pojat huusivat vaan mennessään, että OPC!!!!

Loppumatka järveltä oli julkista tietä pitkin taivaltamista. Tasaisella kapealla tiellä piti vaan aika ajoin väistellä autoja. Matkalla oli hyvät opastukset järvelle ja sen takana aukeavaan laaksoon, jossa olimme. Mikäli joskus reissuni ajautuu näille seuduille uudestaan, niin osaan kyllä perille.

Anascaul on voittopuolisesti iirin kieltä puhuvilla kansoitettua aluetta.

Lopuksi vielä nautimme tuopit ja ruokaa paikallisessa pubissa. Paikan omista oli aikanaa haikaillut Etelä-navalle, mutta ei koskaan päässyt sinne asti. Joten hän pystytti oman Etelä-napansa Anascauliin. Pubi vaikutti olevan hyvin suotittu paikka. Ruoka näytti hyvältä. Söimme perinteisesti omia eväitä.

Paluumatkan kolmetuntinen sujui kanssamatkustajien humaltuessa ja laulun volyymin kohotessa. Itse oli silti niin väsynyt, että pystyin ihan hyvin nukkumaan bussin sisällä käynnissä olevassa huutokonsertissa. Joskin itseäni vähän ihmetytti patikoijien tarve vetää kännit reissun päälle. No toiset jaksaa niin mikäs siinä. Runsas nautittu olut vaan pidensi matkaamme entisestään ylimääräisten oluenhaku pysähdysten sekä ylimääräsiten vessataukojen merkeissä. Bussikuski ei ilmeisesti ollut reissun etenemisen suhteen turhan mielissään. Hän laittoi vaan radion klassista musiikkia soittavan kanavan täysille. Sekä kaahaili kuin mielipuoli. Tosin niin hän teki menomatkallakin ajaen muun muassa yhden liikenneympyrän ympäri viisi kertaa. Totesimme vain, että kärsivällisyys ei tämän kuskin hyveisiin kuulunut ja toisaalta kärsivällisyys olisi hyvä piirre julkisen liikenteen piirissä työskentelevälle. Erityisen ärsyttävä piirre kuskilla oli lähteä tauoilla ajamaan, vaikka kuuluvasti ilmoitettiin, että porukasta puuttuu vielä joku. Tämän jonkun piti sitten aina juosta bussi ikään kuin kiinni. En sitten tiedä, mutta aika tavattoman ärsyttävä tapa minusta ja sen hauskuusarvo menetettin kyllä heti ensimmäisen kerran jälkeen.

Alussa salskea oppaamme trikoissa muuntautui matkalla ihan samalle tasolle kuin irlantilaiset tapaavan kaljanjuonnin parissa taantua. Oli aika surkea näky, kun yliopiston pihalla mies heitteli tavaroita yksi kerrallaan ulos bussista ja sen jälkeen asettui rotvallin reunalle tavaroidensa viereen istumaan ja huokailemaan. Melkoinen kehityskaari hänellä, kun väliin mahtui vielä alastonuinti Anascaul -järvellä.

Vaan kaikesta huolimatta reissu oli jymymenestys ja nautin joka hetkestä. Vaikka se oli rankka, niin oli myöhemmin mukavaa tuntea jaloissaan, että oli tehnyt jotain. Sää suosi meitä taas, vaikka ihan yhtä aurinkoista ei ollutkaan kuin viikko sitten Burrenissa. Jään innolla odottamaan seuraavia reissuja.