Roadtrip

Päätimme Jatan kanssa olla rohkeita. Ja vuokrasimme auton. Matkamme suuntasi keskiviikkona ensin Lough Corribin ympäri. Pysähdyimme kuvaamaan hetkeksi sen rantoja. Perimmäinen syy rannalle ajamiseen tietysti sen jälkeen, että omalla autolla pääsee juuri sinne minne haluaa, oli siellä Jatan matkaoppaan mukaan sijaitsevat luostarin rauniot. Menomatkalla ajoimme sen hautausmaan ohi, jonka vieressä raunioiden piti olla, kun emme lukeneet opaskirjaa kunnolla. tulomatkalla taas emme löytäneet sitä hautausmaata enää. Todistetusti siis hautausmaa voi kadota. No näimme silti tämän ihanan järven, jonka vesi oli todella puhtaan näköistä ja jatta ehti astua koiran kakkaan. Näet missään et ole täällä turvassa koiran kakalta.


Ajoimme läpi county Galwayn. Oli välillä sen näköistä kuin olisimme olleet Espanjassa. Kapeita serpentiiniteitä ja ruskeita nummia. Kun pysähdyimme ottamaan kuvia niin alkoi myös sataa. Yllä kuva loistavasta menopelistämme ja alla Jatta ihailee sadetta ja ihanaa maisemaa.


Autossa asiaankuuluvasti muistutettiin, että liikenne on vasemman puoleista. tosin vasemmalla kaistalla pysyminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Vaikeinta oli mahtua niille kapeille teille. Varsinkin, jos joku pyrki vastaan.


Connemaran kansallispuistossa viima ja sade olivat vähän vaikeuttamassa meidän pyrkimyksiämme.


Tässä minä kiipeän Diamond Hillille. Saimme seuraksemme koko matkaksi kuvassa olevan koiran. Ja jostain syystä koiran läsnäolo ärsytti minua ihan silmittömästi.

Diamond Hill jäi huiputtamatta tällä kertaa, koska piti lähteä pimeää karkuun. Lisäksi huipulla tuuli, kuten yleensä. Jäi siis vielä syy palata kansallispuistoon.


Connemarasta ajoimme Clifdeniin päivälliselle. Aamupalasta kun hyppää suoraan päivälliseen niin huomaa jossain kohtaa olevansa aika nälkäinen. Clifden oli ihana irlantilaiskylä siinä missä muutkin kylät täällä.


Yön vietimme Galwayssa. Hostelli oli kyllä aika saastainen ja patja todella surkea, mutta halvalla me siellä yövyimme ja saimme auttavan aamupalankin siihen mukaan.

Torstain aloimme ajamalla Galwayn rantamaisemien läpi Rossaveeliin. Kuten kuvasta näkyy, keskityin ajamiseen, kuten vuokra-autolla ajajan pitääkin. Täällä, jos missä oli sen näköistä kuin olisi ajanut läpi Espanjan.


Lauttarannassa haisi kala. Tästä kuvasta sitä ei ehkä huomaa. Mutta haju oli aika pöyristyttävä. Suuntana kuitenkin Inishmore, joka kuuluu Aran saariin. Emme siis viihtyneet Rossaveelissä kauempaa.


Inishmore on ihanteellinen paikka tutustua pyöräillen. Ja pyörän sai vuokralle vain 10 e päivähintaan. Ja kyllä saaren aika lailla ehti siinä yhdesä päivässä nähdä.

Tässä Jatta ihailee turkoosia merta ja valkoista hiekkaa.


Kiipesimme Dun Aengusin upeaan esihistorialliseen kivikylään. Kuten huomaat, Inishmore on niin pieni, että sen saa yhteen kuvaan kiipeämättä edes kovin korkealle.


Jatta näyttää esierkkiä miten kallioseinämän 90 metristä putousta ihaillaan. Mahallaan maaten ei ole tuulen armoilla. Koska tuosta kun putoaa niin ei paljon tarvitse kenenkään vaivautua alas yksilöä pelastamaan. Ensin menevät sisuskalut mahalaskussa ja sen jäkeen aallot paiskaavat sivut päin kallioseinää. Mutta ihana se maisema oli. Toisella rannalla odotti Amerikka. Emme nähneet sinne asti.


Inishmoren pienet kujat. Saarella oli vainkolme tietä.





NÄin pieni saari ei tarjoa ihan jokaiselle yhtä paljoa vaurautta. Ja maaperäkin oli todella karua.

Yllä hostelli, joka mitä ilmeisemmin ei enää ota vieraita vastaan.

Alla alkavaa asuntovaunukylää.


Kalliokielekkeiden ihailusta uupuneina nautimme kahvia lähes tulkoon saaren ainoassa varteenotettavassa kahvilassa. Tätä paikkaa Inishmorelta kotoisin oleva kämppikseni suositteli, eikä turhaan. Tämäkin kahvila osoitti aika hyvin sen, että Inishmore elää aika ptkälti turismilla. Lähes jokaisessa pihassa oli joko hevosvankkurit tai minibussi turistien kuljettamiseen saarella.


Puut olivat laskettavissa lähes kahden käden sormilla. Sen sijaan näitä kiviaitoja oli saarella aivan joka paikassa sulkien sisäänsä postimerkin kokoisia laitumia. Kuva on otettu saaren korkeimmalla paikalla olevasta näköalatornista.


Lopulta pääsimme Limerickin kahden päivän reissun jälkeen paljon kokeneina ja nähneinä monta kokemusta rikkaampana.


Roadtrippimme osoitti, että kyllä Irlanti on paikka, joka valloitetaan autolla. Kiitos Jatalle ihanasta viikosta Irlannissa. Ehdinhän kokea vaikka mitä vaikka kuinka lyhyessä ajassa. silti vielä on paljon paikkoja jonne mennä. Eli tervetuloa vaan muutkin kanssani autoilemaan!

Jatta Limerickissä

Kuvassa Limerickiä kauneimmillaan Jatan kuvaamana. Tohonkin taloon voisin muuttaa vaan asun City Campuksella. Kävimme Jatan kanssa katsomassa Limerickin ja Mary I:n. Limerickissä satoi. Mary I oli kohtalaisen hiljainen.

Kävimme myös tanssimassa irlantilaista tanssia, mikä oli jälleen mahtavaa.

Sekä suunnittelimme kahta seuraavaa päivää, jotka vietämme tien päällä. Minä ajan. Ja toivon parasta. Suuntana Connemmara, Aran saaret ja muut eteemme tulevat kohteet. Ja luvassa on toivottavasti paljon hauskoja hetkiä. Nyt aan ensin pitää nukkua tunti pari niin jaksaa taas kokea uutta.

Ennis, Cliffs of Moher ja Doolin

Aloitimme päivän kestävän road trippimme tietysti Limerickistä, mutta menimme ensin Ennisiin. Ihanaan pieneen kaupunkiin melko lähelle Limerickiä. Tänäänhän on Bank Holiday ja kaikki paikat kiinni, joten päädyimme kävelemään pitkin kaupungin katuja. Kuten valtaosaa kohtaamistani Irkkukaupunkeja, myös Ennisiä halkoi joki. Joen varrella kuvan setä tarjosi puluille aamupalaa.


Sitten päädyimme kuuluisaa nähtävyyttä katsomaan. Clifts of Moher tarjosi irlantilaisen sään koko kirjon. Koska siellä ollessamme pilvinen taivas ehti muuttua täydeksi, kokonaisuudessaan kastelevaksi sateeksi ja vieläpä auringoksi. Mutta tuuli sentään pysyi vieraanamme. Kyllä nuo 200 m korkeat pudotukset laittavat varomaan. Ja tuuli vielä lisäksi. Olimme fiksuja ja emme menneet ihan reunalle, vaikka mieli kovasti teki.


Ja lopulta päädyimme Dooliniin. Ihan kuulusian kielekemaiseman vieressä olevaan kylään. Jossa oli paras villapaitavalikoima tähän asti. Joten ostin yhden, jossa on liian lyhyet hihat. Pitää venyttää niitä ja surra karua kohtaloaan. Mutta villapiata on silti lämmin. Siellä söimme myös lounasta ja astimme herkullista fudgea, jota sai lähes kaikissa maailman makuvauhtoehdoissa.

Kuvassa oleva maisema aukesi Doolinin satamasta. Jotain tuliperäistä maata se lieni, mutta pitää selvittää tarkemmin että mitä. Kuten maan pinnasta huomaa. Hauskinta paikassa oli varmasti se, että sinne mennessämme oli hämätää ja noin 10 min kuluttua täysin pimeää. Silti yksi uskalikko mies meni mereen sukeltelemaan. Tiedustelin häneltä, että miksi mennä tällä säällä (myrskysi oikeastaan) sukeltamaan. Hän sanoi vaan, että pitää mennä nopeasti, että ehtii ennen pimeää. no ei hän ainakaan pois ehtinyt ennen pimeää. Pitänee mennä sinnekin uudestaan valoisan aikaan.


Yhteen vetona päivästä voin sanoa, että kyllä oma auto on kätevä. Koska me saimme nauttia Kerstinin ja Marionin kyydistä heidän vuokraamallaan autolla. Nyt pohdimme täällä Jatan kanssa (tosin Jatta nukkuu jo), että pitäisikö vuokrata auto. Vaan sitä pitäisi sitten vielä ajaakin. Mutta kun bussilla ei oikein pääse mihinkään.

Menen mukkumaan tätä päätöstä edeltävän yön. Huomenna ajattelimme kuitenkin viihtyä Limerickissä, joten saa nähdä mitä kaikkea keksimme.

Dublin in nutshell

Aloitimme Jatan kanssa Dublinin valloituksen turvallisesti kävelykierroksella oppaan kanssa. Hän johdatti meidät Dublinin linnan takana olevaan puistoon, josta aukesi upea näköala arkkitehtuuriin. Kuten huomaamme, irlantilaiset talot ovat ihania, mutta niin erilaisia verrattuna kuningas Johnin aikoihin. Uutta rakennusta oli nousemassa. Ehkä ensi kesänä näemme lopputuloksen.


Kun kolme ja puoli tuntia pitkä kävelykierros alkoi rasittaa, hauskuutin itseäni kameralla. Ja pääsimme Jatan kanssa samaan kuvaan.


Mahtava Dublin taloineen kuvattuna joen varresta kaupungin pohjoispuolta ikuistaen.


Stephens Greenin linnusto viehätti, kuten linnut yleensä. Onneksi niitä on Irlannissa paljon. tässä säikyttelimme puluja.


Kuuluisuuksia seinällä. Pojat taitavat vaikuttaa hip hop musiikin parissa. Minun alani on vielä auki, kun mahdollisuuksia on niin runsaasti. ;) Tosiaan pojat keskeyttivät kuvaussessiomme parkeeraamalla tämän kohdan eteen, mutta sittemmin ystävällisesti peruuttivat, kun huomasivat, että on tosi kyseessä.


Sunnuntaina satoi enemmän kuin lauantaina. Tosin juurikaan ei reissulla satanut. Jatta testasi kadulta löydetyn sateenvarjon toimivuutta. Huonohan se oli.

Dublin oli mahtava kaupunki. Hostelli oli hyvä. Ihmiset mukavia. Sinne pitänee mennä uudestaan. Vielä jäi näkemättä ainakin Guinnesin tehdas. Emme menneet, koska Guinnes ei vaan ole hyvää. Tyydyimme katselemaan lähinnä sitä osaa kaupungista, joka tuli vastaan. Ihana iikonloppu!

Nyt palasimme tänne Limerickiin. Tai Jatta tuli ensimmäistä kertaa. Vieraspatja on pumpattu ja Jata testaa sen toimivuuden. Huomenna jatkamme seikkailua.

Villasukkapäivä

Kun kerran syksy on tullut ja toiset ovat kotiseuduilla (ja tietysti on kouluhommia) niin kelpaajuoda teetä olohousut jalassa ja lukea tekstiä postmodernismista monipuolisesti eri näkökulmista katsoen.

Aamulla oli vielä linnut sentään City Campuksella (kuvassa), mutta nekin lähtivät viikonlopun viettoon.

Sain tehtyä mun reviewin ja nyt pakkaan repun ja lähden katsomaan miltä Dublinissa näyttää. Seurana ihana Jatta, joka tulee sinne puolilta öin. Aijon nähdä ainakin sen Once elokuvan kannessa olevan portin, jos onnistaa ja juoda cappuchinon mukavassa kahvilassa.

Sateenkaaria

Sateen jälkeen näin parhaan sateenkaaren ikinä! Vaan kuvassa se ei näytä yhtä hienolta. Saatte kuitenkin vähän makua tästä kaunistuksesta.


Sateenkaaren pää ei ollut, kuten arvasinkin, City Campuksella.

Nyt on sateenaarikuvien lisäksi hankittu lopulta se takkirekki ja vieraspatja aika nopeasti, kun Jatta tulee jo huomenna! Näet en jaksa nyt lähteä titaanien taistoon sohvatyynyistä. Koska tänään asiaa tarkemmin mietittyäni ei kannata murehtia onko sohvatyynyt sohvassa vai ei, kun joka tapauksessa viettää illan huoneessaan tehden kouluhommia.

Pari päivää vapaata

Vaikka aktiivisimmat blogini lukijat ovat saattaneet ihmetellä, että miksei päivittäinen blogiteksti ilmesty, niin siihen on hyvät syyt. Näet alkaa viikot toistaa itseään. Eikä sillä väliä. Mutta kun kamera jää kotiin, niin ei voi lisätä kuviakaan. Tässä siis ollaan tsemppikauden kynnyksellä!

Taitaa olla tosisyksy edessä. On näet vähän sadellut. Ei kuitenkaan olla päästy saapaskeleihin. Nyt on edessä pitkä vapaa viikonloppu, koska torstaina ja perjantaina on Mary I:n käytävät tulvillaan valmistuvia sukulaisineen (=graduation). Meillä se tarkoittaa vapaata. Ja maanantaina on bankholiday (= vapaapäivä). Eli aikaa tehdä ensin kouluhommia ja sitten vastaanottaa perjantai-illalla myöhään ensimmäinen vieras Suomesta, kun Jatta tulee kohottamaan mun mielialoja ja tuo tullessaan sen kaivatun talvitakin. Tulossa mukava breikki opistoihin. :) Odotan jo innolla, että pääsee hetkeksi juttelemaan asioista, jotka mieleen juolahtaa. Kun vielä ei olla sillä tasolla tällä toisella kielellä.

Eilen olin katsomassa Three Penny Opera:n. Mukava näytelmä, jossa oli hyvät laulut ja laulajat. Vaan esityspaikka oli vanha Fransiskaaninen kirkko, jossa ei lämmitystä tunnettu. Kolme tuntia on vähän liian pitkä aika nauttia taiteesta ja palella samaan aikaan. Kuulin myös sisäpiirin tietoa, että näyttelijät eivät vielä maanantaina osanneet vuorosanojaan. Olivat tehneet ihmeitä yhdessä yössä, koska ei olisi arvannut tilanteen olleen kriittinen, kun näytelmää katsoi. Hauska yhteensattuma oli myös se, että englannin tunnilla olemme käsitelleet kappaletta Mack the Knife, perustuen tähän Three Penny Operaan. Ja mikä parasta, näytelmä avasi myös kulttuurikauden minulla täällä Limerickissä. Toistaiseksi ei ole jatkoa vielä lyöty lukkoon, mutta eiköhän tässä jotain keksitä.

Uudessa kämpässä menee lähes kaikin puolin hyvin. ainoa ongelma on yksi uusista kämppiksistäni, joka ottaa sohvatyynyt joka yö huoneeseensa. Kysyin täällä asuvalta tytöltä, että mikä on tämä tarina tyynyjen takana. Hän sanoi, että Fredillä on tapana ne JOSKUS viedä yöksi huoneeseensa ja hän ei syytä tiedä. Minä taas olen taipuvainen ajattelemaan, että JOSKUS ei ole sama kuin JOKA YÖ. Pitää jotenkin jallittaa se Fredi keittiöön niin, että voin kysyä häneltä mikä tämä juttu oikein on. Asiaa vaan vaikeuttaa se, että hän ei juurikaan poistu huoneestaan. Huomenna on siis aika mennä koputtelemaan oveen. Näet tarvitsen tyynyt, kun Jatta tulee tänne. Pienet on onnneksi ongelmat. Mutta on se silti minusta vähän outoa...

Kuvassa on kehoitus meidän koulun seinältä. Nämä laput vaan toimivat vähän vaihtelevasti. Siirryn odottamaan huomista ja valmistautumaan tyynytaistoon.

Flirt FM ja Galway

Viikonloppu on jo lopuillaan. Se sisälsi kolme tuntia radio-ohjelmien tekemiseen liittyvä koulutusta Galwayssa (joka on edelleen niin plajon kauniimpi ja siistimpi kaupunki kuin Limerick) ja runsaasti oheisohjelmaa radioväen kanssa. Aika reilua väkeä, että meidät vapaaehtoiset kuljetetaan Galwayhin, ruokitaan useasti, majoitetaan ja tuodaan vielä takaisinkin ihan ilmaiseksi, vaikka tosiaan koulutuksellinen anti ei ole kuin sen kolme tuntia. Muta hienoja hetkiä siellä oli. Muunmuassa sain tietää, että radiojuontajat teksivät itse ohjelmassaan luetut tekstiviestit (siis teitysti vain osan niistä ja aluksi rohkaistakseen ihmisiä lähettämään viestejä, kun joku muukin lähettää) ja soittelevat studiosta ystävilleen, jotka esittävät jotain siihen tilanteeseen sopivaa hahmoa. Mutta olen aika innoissani silti. Ja huomenna on taas radioshow. Ostin myös pilkkahintaan myytävän Flirt FM -hupputakin. Flirt FM on Galwayn Wided FM eli oppilaitos radio, joka on ilmassa kaikkien kuultavana. Mainostan sitä kunnes saan Wired FM hupparin.

Viikonloput vaan menevät vähän turhankin nopeaan tekemättä käytännössä mitään. Kuten aika muutenkin täällä Irlannissa. Jo puolivälissä lukukautta melkein mennään. Vaikka vasta tänne tulin. Toisaalta joskus hetket tuntuvat ikuisuuksilta. Eli ihan kuten kaikkialla maailmassa. Ja myös täällä sorsat ruokailevat, kuten muuallakin maailmassa.

Terveiset uudesta huoneestani!

Tämä aamu alkoi sujuvasti tavaroiden kantamisella entisestä huoneestani tänne uuteen huoneeseen. Muuttomatkaa kenties se 100 metriä. Joten luetaan muuttohistoriani lyhyimmäksi muuttomatkaksi. Viimeistä kuormaa hakiessani tapasin viimein kämppikseni, joille saatoin kertoa, että muutan tuohon kulman taakse. He siinä menivät vähän vaikeaksi. Mutta ihan turhaan. Näet on kehitykselle välttämätöntä elää nuoruus ennen kuin voi aikuistua. Enkä halua olla kämppisteni nuoruutta estämässä. Ihan hyvällä mielellä sitten lähdin siitä ja sovimme, että menen ensi viikolla teelle. Näet jo nyt voin ihan avoimesti myöntää, että tytöt olivat tosi kivoja. Mutta aivan mahdottomia asuinkumppaneita.

Uusi koti on nyt siivottu. Ja tavarat melkein ahdettu kaappiini. Tilaa on hieman enemmän, joten mukavasti mahtuu tavarat tänne. Tosin en tiedä miten minä koskaan täältä poispääsen tulemaan vaikka lentokoneen olenkin matkustusvälineenä hylännyt. Sen verran monta käsikuormallista tavaa mulla oli. On hillittävä kaikki hankinnat ihan liimapuikosta alkaen jatkossa.

Otin kuvan kämppikseni, jonka nimeä en vielä tiedä, kaljapulloista. Aijon maanantaina kysyä, että miksi niitä pitää säilyttää. Sitä ennen vietin hetken kamerani kanssa niitä kuvaillen. Eivätkö näytäkin ihan auringolta!

Vaihtelua

Juuri kun eilen ostin se 24 litraa vettä niin vastassa on muutto osin tänään ja osin huomenna. Mutta teen sen mielelläni. Menetän parvekkeen ja saan muutaman neliön lisätilaa sen kunniaksi. Sekä minulle luvattiin myös muuttoapua täällä saamieni ystävien joukosta.

City Campus kyllä ihmetyttää. Varmaan sen mies, Marcus, valitsi ikävimmän ja kyynisimmän hakijoista sinne receptioniin. Kysyin josko saan mennä katomaan sitä tulevaa huonettani. Ei onnistunut ollenkaan. Silti toisaalta en saa vaihtaa huonetta kuin kerran. Riippumatta siitä onko tämä tuleva huone entistä kamalampi. Ja tästä seurauksenä päätin mennä vähän väijymään sinne tulevan asuntoni suunnalle ja näin kun näinkin siellä asuvan tytön, joka esitteli kämpän minulle ja kertoi siellä allitsevasta tilanteesta. Vaikutti paremmalta kuin meillä asunnossa, joten päätin ottaa minulle tarjotun huoneen.

Vaan receptionin ihana Katrina vetikin vähän hernettä nenää tämän minun omatoimisuuteni ansiosta. Kumma etteivät ne voi olla yhtään inhimillisiä. Eivät vähääkään.

No nyt on avaimet vaihdettu ja matkalla kohti osittain tuntematonta, mutta aika hyvällä mielellä kuitenkin.

Olen viikonpäivistä keskiviikko

Facebookin testin mukaan. Eli ajankohtainen. Sain taas tänää kyydin kauppaan kuvassa vasemmalla puolellani olevalta Katarinalta. Hänellä on auto. Sanottakoon, että sieltä kätevämmästä päästä. Ja oikealla puolella on Agniezka. Katariina on saksalainen ja Agniezka puolalainen. Kuvassa olemme läheisen Lidlin pihalla. Kärryt täynnä ruokaa toivottavasti ainakin viikoksi. Ja kivennäisvettä 24 litraa. Riittää hetkeksi taas.

Olin joogassa, joka on musta kaikesta hyödyllisyydestään huolimatta äärettömän tylsää. Ja Hiphop olikin peruttu. Muuten vietin päiväni selvitellen mahdollisuuksia siirtyä uudelle aikakaudelle. Eli jättää ihanat, mutta aivan mahdottomat kämppikseni ja muuttaa muualle täältä majatalon ja Public housen sekoituksesta. Vaan maailmaa ei rakenneta yhdessä päivässä.

Mikä tämä on?

Maanantaita

No mutta onnistui se radioshow sittenkin! Eli ensimmäistä kertaa on air ja hyvin meni. Aivan kuin ammattilaiset olimme Dave kanssa. Tällä viikolla esittelimme lähinnä showmme rokki-idean. Ja ensi viikolla siirrymme itse asiaan. 12 min puhetta ei ollut niin paha kuin ajattelin ja 18 min musaa meni siinä sivussa. Joku kertoi, että netissä voisi sitä asemaa kuunnella. Toiset sanovat että ei voi. Tsekkaa linkki sivupalkista ja selvittele, jos olet minua viisaampi kohta tässä asiassa.

Muuten voikin todeta vaan, että ilta se tulee Irlannissakin.

Sataman kautta kotiin

Syy-yhteyskin kaikeen on löydettävissä.

Taustalla eilen valloittamani vuori Croagh Patrick ja ihana Westport. Ja mallin raukea ilme auringossa.

Kolmas talo oikealla on tuleva kotini. Lilan ja keltaisen yhdistelmä on lyömätön. Ja tietysti syksyn lehdet ovat ihania.

Jätimme Mayon haikein mielin ja ainakin minä ihastuin Westporttiin. Kaikki ne ihanat talot rivissä. Ilman mitään rajoja värivalinnoilla. Sekä viimein tänne Irlantiin saapuva syksy. Tietysti osallaan vapaa viikonloppu ja tänne muodotuneista arkirutiineista irrottautuminen. Ihan kuin olisi lähtenyt ulkomaille. Jäi kyllä hyvä maku suuhun paikasta.

Bussimatka sen sijaan takaisin Limerickiin oli aika kauhea kokemus näillä kipeillä jaloilla kiipeilyn jälkeen. Paikallaan kun istuu 5 tuntia niin sen tuntee luissaan.

Kotona vastassa oli kämppiksen 19 vuotispäivien jäljet. Eikä voimia valittaa. Kun pitää estää se äidin rooli ja niellä 80% sanomisaikeista.

Hyvin kohta nukutun yön jälkeen voi aloittaa uuden viikon uudella innolla.

Croagh Patrick

Aurinko tuli esiin pilvien takaa, kun olimme lopulta huipulla.

Tämä jyrkkyysluokka keski yli puoli mailia! Onnekkas on vaelluskenkien omistaja. Osa oli liikkeellä suorien housujen ja nappaskenkien kanssa...

Pilvi roikkui huipun yllä tarjoten vain välillä kuvausmahdollisuuksia. Olimme onnekkaita, kun niitä kuitenkin tuli kaiken kiipeämisen jälkeen.

Tässä ollaan jo alamäessä, joka oli haastava kokemus tosiaan. Hiki pinnassa.


On nyt valloitettu kera pyhiinvaeltajien. Täytyy sanoa, että onneksi lähtiessämme vaellukselle kukkulan huippu ei ollut näkyvissä. Oli aika moinen työ ja tuska päästä ylös. Eikä suinkaan pahinta ollut se. Piti vielä tulla alaskin jyrkkää rinnettä. Huippu kohosi aina 765 metriin merenpinnasta, josta me niin ikään lähes lähdimme liikkeelle.

Peruskiipeilymeno ylös ja alas kesti huipun juoksutreenin mukaan lukien 4 tuntia. Näet tosiaan huippua tavoitellessamme jyrkällä rinteellä "vaivoin" pystyssä pysyen emme nähneet yhtään minne olimme kiipeämässä. Mutta löytyi se kappeli sieltä ylhäältä ja siellä oli jopa jumalanpalvelus menossa. Me sensijaan Liisan kanssa (ainakin minä) juoksimme ympäri huippua kuin ravopäät ottaen kuvia, koska olimme onnekkaita ja pilvet väistyivät kohta huipulle päästyeämme ja evästaukomme jälkeen. Näet jossain syvällä lihaksissani tiedän, että ihan tällä reissulla en saata uudelleen sitä kinttupolkua kivenlohkareiden keskellä kiipeillä ylös uusintaotoksia ottamaan.

Väsyneitä jalkojamme menimme lepuuttamaan Pubiin Murriskin kylään (käytännössä vuoren juurella), joka oli kiistatta parhaimman pinkki talo, joka on täällä toistaiseksi tullut vastaan. Ruoka Pubissa oli hyvää, kuten yleensä. Vaan kalliiksi taitaa siellä syöminen tulla, kun joka kerta 20 e on hyvästelty ovesta poistuessa. Näin reissunpäällä se lienee ihan okei.

Croagh Patrick saavutettiin maanteitse taksilla, joka maksoi vain inan verran enemmmän kuin yleinen bussi takaisin. Ja taas voimme todeta, että nämä maakunnat kuten tämä Mayo eivät ole luotu yleisten kulkuneuvojen varassa liikkuville. Auto pitää olla, jos aikoo johonkin päästä.

Nyt B&B tarjoaa meille hetken levon ennen illan elävää musiikkia Westportin keskustassa. Saa nähdä sitten mitkä lihakset huomenna ovat kipeät ja onko kävely ylipäätään mahdollista. Vielä jotain nähtävää on tämän reissun varaan laskettu.

Keel ja Westport

Juoksen Pakoon aaltoja Keelissä. Meren huumaava tuoksu seuranani.
Lampaatkin muine turkkeineen ihalivat maisemia ja kiipesivät takana näkyville kukkoille huomaatavan vaivattomasti.
Golffaajat eivät häiriintyneet lapaista tai toisinpäin.
Aallot muodostivat rantaan peilin.


On nyt nähty. Keel oli kyllä niin pieni paikka, että roti pois. Mutta ne maisemat! Aivan vieressä olevilta näyttäneet jyrkänteet eivät tulleet juurikaan lähemmäksi lähes tunnin tarpomisen aikana, joten jäi huiputus seuraavaan kertaan. Kun olimme liikkeellä yleisillä kulkuneuvoilla ja aikaa oli vain pari tuntia rannalla. Rannalla oli myös golf-kenttä, jossa lampaat käyskentelivät muina miehinä. Ne kyllä menivät karkuun ihmistä, sillä yritimme ottaa kuvia itsestämme ja lampaista. Vaan pääsevätkö ne karkuun golfpalloa? Saattaa se lammastakin sattua, kun pallo osuu kylkeen, tai vielä pahempaa, silmään!

Keel ei ollut kerrassaan mitään muuta kuin upea rantansa (joka sanottakoon on tietysti jo jotain). Mayossa taitaa olla se taipumus, että tänne tullaan ja täällä eletään ja lopulta kuollaan. Ei nuorta verta tilalle. Kuten Hanna Tuuri taisikin kirjassaan: Irlantilainen aaminen, mainita. Saimme havaita saman, kun menimme bussilla Keeliin. Bussi oli täynnä vanhoja ukkoja, jotka haisivat aika lailla suihkua vieroksuville. Kun he jättivät bussin, tuli tilalle niin ikään suihkua vieroksuvia koulupukuisia nuoria.

Aika loppui siis kesken. Mutta hienoa, että jäi taas paikka, jonne mennä uudelleen! Jos oikein onnistaa niin saattaa löytää vaikka kesätöitä. Täällä availen niitäkin ovia, jotka kenties joskus suljin.

Westport sen sijaan on ihana pikkukaupunki, jossa riittää korkeusvaihteluja. Keskellä virtaa joki, jonka varrella puut muistuttavat täällä olevasta syksystä. Syksy on mun suosikki vuodenaika, joten nautin täysillä. Kuuntelimme lounasaikaan musiikki taidefestivaalien tiimoilta pubissa ja tutustuimme kaupungin outdoor myymälöihin. Näet näytti vahvasti siltä, että sade on rankka koko päivän ja investoin repun sadesuojaan. Toki minulla sellainen on jo Suomessa vaan unohtui ottaa mukaan, kuten muutama muukin asia.

Illalla väsyneinä Keelin valloituksen jälkeen nautimme Fish&Chips annoksen (Liisa lammasta tapaamienne lampaiden muistoa kunnioittaen) sataman ravintolassa. Pitää mennä satamaan uudelleen, sillä sysipimeys esti näkemästä mitään.

Hieno päivä täynnä hienoja asioita. Irlanti on upea maa.