Elämme jännittäviä aikoja

Täällä alkaa hommat kääriytyä pakettiinsa moni eri tavoin. Kolme päivää Mary Immaculate Collegea jäljellä. Portfoliot palautettu. Sitruunat alkavat olla valmiit. Melkein. Koska ne ei taida koskaan tulla valmiiksi. Kun on viisi ohjaajaa, niin on valtavan hankalaa näemmä miellyttää niistä jokaista saman aikaisesti.

Täällä tuhkan keskellä odottelen muutenkin sen feenikslinnun lentoon lähtöä. Tiedä sitten kuinka kauan saa odottaa. Näytti näet myöhästyneen tämä lintu pahemman kerran jo kahdesti. Kuolemia on ollut "lähipiirissä" jo niin monta. Radiokaverin ystävä oli löydetty kuolleena perjantaina. Hän katosi noin kuukausi sitten. Sirtuunaryhmäläiseni isoisä kuoli eilen. Ja myös täällä Irlannissa pätee sanonta: ei kahta ilman kolmatta. Radioshowt tuli sitten sinetöityä pitkähkön yhteistaipaleen jälkeen ihan itsekseen. Sitruunoissa tilanne näkyi lähinnä lisääntyneenä työnä muille. Aika ikävällä hetkellä nämä molemmat menetykset kuitenkin yksilötasolla on koettu, koska täällä koeviikkojen keskellä kukaan ei taida kaivata lisää murheita.

Tänään ties kuinka monetta kertaa jättisitruunoille vapaa-aikaani uhranneena kävimme kiintoisan keskustelun kahden opettajani kanssa kämppiksistäni. Tietysti aiheeseen päästiin tulivuorien kautta. Ensin päiviteltyään kaikkia ystäviää ja läheisiään eri puolilla maailmaa kykenemättöminä tekemään mitään nämä kaksi yhtäkkiä keksivät kysyä, että olenko minä jumissa? Kerroin tilanteen niin kuin se on. Ja siitä sitten pääsimme tähän kohdallani päivän polttavaan aiheeseen kämppikset. Hohhoijaa sanon vaan. Siinä jaoin muutaman ahdistuksen tunteen viitaten etenkin siihen tosiasiaan, että ne oikeastaan tiedä miten tässä kaikessa käy. Tämän keskustelun loppupuolella nämä molemmat opettajat kuitenkin kehottivat minua kääntymään collegen Sisaren ja Isän puoleen voidakseni jutella näistä tunteistani. Toinen jopa haki paikalle tämän Isän, jonka kanssa sitten mietittiin, että mihin minut voitaisiin sijoittaa loppu ajaksi täällä olostani. Siis he alkoivat pohtia minulle uutta kämppää täksi loppu ajaksi.

Ei siinä mitään. Lähinnä vaan hämmensi tämä välitön uskon veljen puoleen kääntymisen ehdottaminen. Sekä se, että miten synkältä tämä oma ulosanti sitten vaikuttaakaan, kun toiset ehdottaa käytännössä ammattiapua suoralta kädeltä. Ei olisi Suomessa tapahtunut vastaavaa. Sitä voidaan tietysti miettiä, että onko se hyvä vaiko huono. Jäin vaan itse miettimään, että noinkohan sitä on saatu elinikäiset traumat ja haavat, joita ei itsekseen parannellakkaan. No ei vaan.

Tosiaan huomenna on edessä tentti. Oikeastaan viimeinen ja ensimmäinen aito tentti täällä Irlannissa. Muut ovat olleet eri tyyppisiä. Tämä huominen on vähän kuin osallistuisi ylioppilaskirjoituksiin. Olen valmistautunut tähän tenttiin yhtä tarmokkaasti kuin OKL urani perinteisiin kuuluu. Uskon vakaasti siihen, että on parempi olla lukematta, jos ei ehdi lukea kunnoilla. Tuleevain lukkoja ja esteitä luovaan vastaamiseen vähäisellä lukemisella. Myös taideprojektit, kuten sanottua ovat valmiita. Tässä kuva niistä sateenvarjoista.

Tosin opettajat epälivät sijaintia kuitenkin aika syrjäiseksi. Onhan se osin totta, kun tämä takapiha on täysin suljettu ja sinne pääsee ainoastaan taideluokan kautta takaovesta ja muut yhteydet insallaationn ovat musiikkiluokan ikkunan läpi. Ei ihan yhtä suurta yleisöä saavuttava paikka kuin toivoin.

Vaan ei tässä hätää. Tänään on katseltu niitä lauttoja Suomeen ja todettu reissulle kertyvän aikaa se 4 päivää. Varaukset on joka tapauksessa lyötävä lukkoon pian, koska niille lautoille pyrkii tällä hetkellä muutakin porukkaa. Oikeastaan olen jo aika innoissani ajatuksesta. Niitä katsellessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi jo koti-Suomessa. Sekä huvitti se tosiseikka, että taisin jo tänne tullessani olla kallistumassa paluun lautalla kannalle. Voi olla, että nyt voin toteuttaa tämän unelmani.