Carrauntoohill 1038m

Eilinen kului sujuvasti patikoinnin, paikoitellen kiipeilemisen parissa. Osallistuin Outdoor Pursuit Clubin (OPC) reissulle kiivetäkseni Irlannin huipulle, Carrauntoohillin maisemiin hennosti yli kilometrin korkeuteen. Carrauntoohill sijaitsee melko lähellä Killarneyn kaupunkia, joten vuoret ovat jo tulleet tutuksi niiden juurelta. Onnekseni ja epäonnekseni unohdin kamerani kotiin. Ensimmäistä ja toivoakseni viimeistä kertaa historiassa. Tosin näin jälkikäteen on myönnettävä, että tämä saattoi olla helpotus. Saatoin keskittyä täysillä itse kiipeämiseen, joka ei ollut mitenkään helpoimmasta päästä. Alas laskeutuessa tuntui jo siltä, että kaikki voimat oli köytetty ja oikeastaan lihaksia ei ollut enää jäljellä. Myös kaatosade ja mielettömät tuulen puuskat mieluiten kohti sitä suuntaa, johon ei ollut menossa vaikeuttivat kulkua. Kuitenkin selvisin hengissä, ja olen erittäin onnellinen, että sain samaan viikonloppuun mahdutettua sekä vierailun Irlannin korkeimmassa pubissa että käynnin Irlannin huipulla. Ei sitä turhaan sanota, että huipulla tuulee.

Matka alkoi verrattain aikaisin aamulla. Klo 8 on tällä nykyisellä päivärytmilläni aika tiukka suoritus. Ja me kuitenkin lähdimme jo klo 7.30. Olin 10 minuuttia myöhässä, joka taisi muita vähän harmittaa. Enkä sitten pyytänyt heitä kääntymään, että olisin voinut hakea kamerani, kun huomasin sen unohtaneeni. Kuten edellä mainitsin, onneksi ja epäonneksi. Matka taittui bussilla, jota ajoi sama höyrypää kuin edelliselläkin reissulla OPC:n kanssa silloin Anascauliin Dingle Peninsulaan. Kuski osasi yllättää tälläkin kertaa outoudellaan. Eli ei auta muuta todeta kuin, että outo voi olla kaikissa sateenkaaren väreissä.

Reissun alkupäässä oli runsaasti lampaita. Ylempää löysimmekin sitten
jo lampaiden raatoja ja luita.

Itse kiipeäminen alkoi luontevasti heti jyrkimpään rinteeseen. Perinteisesti lämmittelyt ovat lahjattomia varten. Takki suositeltiin ottamaan pois jo ennen kiipeilyn aloittamista. Hyvä niin. Hiki nousi pintaan näet pyytämättäkin. Ensin saimme kahlata tiemme läpi lammaslaumojen kohti ensimmäistä taukopaikkaa. Tällä reissulla väki hajosi aika mukavasti nauhaksi kipuamaan pitkin rinnettä ylös. Itse hakeuduin ensimmäisten joukkoon voidakseni pudota sieltä sitten rauhassa kohti häntäpäitä muiden joutumatta odottamaan.

Jo puolimatkasta sai tuntumaa sekä kauniista maisemista että tulevista pilvistä.

Mukana oli jälleen kerran osallistujia monesta eri kategoriasta. Pillifarkut ja converset eivät todellakaan olleet oiva valinta. Melkein heti pääsimme kahlaamaan mudassa, jossa juoksulenkkarit kastuivat järjestäen. Minulla varusteet olivat huippuluokkaa ja kiitin tästä onneani. Harmitti vaan, että ei riitä oma hyvä valmistautuminen. Porukassa kun ollaan saa jokainen sen jäsen maistaa sen henkilön epäonnea, joka varustautuu huonosti ja loukkaa siksi polvensa ja kastelee vaatekertansa täydellisesti. Onneksi ärsytys nousi huippuunsa vasta paluumatkalla bussissa ja mudasta siihen hetkeen mahtui monta hyvää muistoa.

Hetken lepo huipulla suuren ristin kupeessa.

Rajoja rikottiin myös fyysisten rajojen lisäksi.

Tosiaan kiipesimme ensin Irlannin kolmanneski korkeimmalle huipulle. Sieltä jatkoimme pitkin mukavaa polkua paikallisen maailman katolla vieläkin tälle korkeimmalle huipulle. Muutamat valokuvat otettiin koko porukasta viimeisenkin löydettyä tiensä huipulla sijaitsevan ristin juureen. Ristissä oli muistolaatta ensimmäiselle irlantilaiselle, joka on kiivennyt K2 vuorelle. Tarina on vaan vähän epäoninen, sillä tämä ainoa vuorenvalloittaja kuoli reissullaan. Ei siis mikään varsinainen menestystarina. Ennen laskeutumista annoimme uupuneiden reisilihasten hetki levätä ja taas jatkettiin matkaa. Huomasin todellakin saman kuin aikanaa Croack Patrickin huipulle kiivetessä, että alas tulo on kenties vieläkin haastavampaa. Ei keuhkoille, mutta lihaksille. Jo valmiiksi väsyneet isot lihakset yrittävät estää polvia louskumasta ihan minne sattuu. Lisäksi pitää vähän katsoa, ettei törmää edellä vaeltajiin. Mutta maisemat vuoren toisella puolella olivat vieläkin upeammat. Pääseimme jopa vähän taituroimaan laskeutuessamme alas hyvinkin jyrkistä paikoista.

Ensin alas jyrkkää rinnettä. Reidet olivat jo tässä alkupäässä matkaa aika voimattomat.

Paikoitellen jyrkkiäkin alastuloja osui matkallemme.

Olimme jo lähes kokonaan alhaalla, kun kaatosade alkoi. Olisi siis voinut olla paljon huonompikin keli! Sadevarusteet vaan päälle. Näin varmistettiin, että kastuimme sadeveden sijasta hiestä. Siis ne, joilla oli sadevarusteet. Tässä kohtaa alkoi harmittaa jo aika lailla se odottelu ja vartoaminen. Ajauduin näet alastuloon juurikin siihen ryhmään, jossa olivat polvivammaiset ja sadevarusteet kotiin unohtaneet espanjalaisturistit. Eivät he silti valittaneet enkä minäkään ääneen. Saivat ainakin aidon kokemuksen Irlannin samaan päivään mahtuvista kolmesta vuodenajasta.

Kaikki meni siis hyvin huolimatta voimakkaasta uupumuksesta jaloissa aina bussiin asti. Siellä sain todeta ensin, että friikki bussikuski ei päästänyt minua sisälle märissä tamineissani. Jouduin vaihtamaan vaatteet bussin tavaratilassa vältelläkseni sateen enempää kastelemaksi joutumista. Takapuolen kastumisen varmisti viimeistään se, että jouduin istumaan bussin lattialla ekat 10 km huoltoasemalle, jonne osa väestä oli jättänyt autonsa. Kaikki kun eivät ilmeisimmin mahtuneet bussiin. Reissu oli liian suosittu yhdelle bussille ja kuitenkin liian epäsuosittu kahdelle bussille. Huoltoasemalta kun jatkoimme matkaa kohti Limerickiä pääsin istumaan penkille, mutta ei sillä juurikaan eroa edelleiseen tullut, koska penkit olivat kaikki jo märkiä. Kuten sanottua niitä vaihtovaatteita ei ollut monikaan lisäkseni tuonut. Ja olin jo istunut lattialla märkien kenkien keskellä. Laittaisin mielelläni väsymyksen piikkiin, että ärsytti erittäin paljon koko tilanne. Organisaatio oli pettänyt jossain kohtaa pahemman kerran. Mutta en laita väsymyksen piikkiin, koska tein tänään vähän tutkimusta ja sain tietää, että olisi muitakin ärsyttänyt. Nämä OPC:n retket kun näyttävät paperilla erittäin hyvin organisoiduilta ja jänteviltä. Vaan totuus on toinen. Yhä ihmetyttää, että osallistumisen edellytys on vaelluskengät ja vaellushousut sekä sadevarsuteet. Kuitenkin mukaan voi tulla farkuissa ja ihan juuri niissä kengissä, jotka sattuu jalkaan sujahtamaan.

Edessä ei osallani ole kuin yksi retki. Niin lähellä on loppuaan tämä Irlannin vaihe elämässäni. Lähden sinne, jos Limerickissä ei sada. Kuka nyt ehdoin tahdoin haluaa sateessa vaeltaa. Vaeltelu vuorilla on kuitenkin enemmän mukavaa kuin ikävää. Tässä tänään tilanne on jo toinen, kun on saanut lepäillä hyvin yönsä. Voimakas ärsytys on vaihtunut massiivisiin lihaskipuihin jaloissa. Olisi ehkä voinut venytellä vähän eilen. Ja pitänee konsultoida jotain personal traineria siitä miten voisi treenata näitä kiipeilylihaksia jaloissaan. Kun jalat on aina ihan soseena muutaman päivän kun on kiipeillyt niin se vähän vähentää reissun nautittavuutta ja tietysti toimintakykyä.