Rengasmatkailua länsirannikolla

Kun auton vuokran hinnan tuplaantumisesta oli toivuttu ja Limerick pääpiirteissään nähty, oli aika suunnata kohti länttä. Katsastamaan osin paikkoja, joita minäkään en ollut nähnyt ja näin varmistaa, että jokainen matkamme jäsenistä saattoim yöhemmin olla mykistynyt ja todeta: "Oli upea reissu!"

Ensin kohteena oli Kilkee. Sielläkin oli Atlantin aallot vuosituhansien (tai vastaavien ajanjaksojen) ajan paiskannut kiviseinämään yhä jyrkemmäksi ja muodostellut siihem myös ylhäältä katsottuna kiinnostavia luolia. Harmikseni ja samalla ilokseni sain huomata, että Kilkee ei ollut yhtään mitäänmuuta kuin nämä kielekkeet, jotka noin 30 metrin korkeudesta alkaen päättyivät Atlantin aaltoihin. Vanhemmat näkivät Atlantin valtameren Irlannissa ensimmäisen kerran. Pysähdyksemme oli siis ikimuistoinen.

30 metriä pudotusta pistää varomaan. Täällä Kilkeessä ei turhilla kaiteilla ole maisemaa pilattu. Vasemmassa alakulmassa voi havaita kielekkeeseen porautuneen luolan.

Kilkeen seutu on myös mahdollinen delfiinien bongailupaikka.
Minulla oli tässä suhteessa onnea!

Kuten sanottua Kilkeessä oli voimakkaasti meneillään off season turismin suhteen ja kahviloita tahi pubeja ei siellä ollut yhtä enempää. Päädyimme siksi jälleen kerran pitämään pienen piknikin paikallisen ruokakauupan ulkopuolella. Muffinssi ja appelsiinipillimehu maistuivat toki siinäkin!

Matka jatkui Cliffs Of Moherin Kilkeen jyrkänteitä julhempiin maisemiin. Täällä pudotusta olikin Atlantin aaltoihin se 200 metriä, suoja-aidat turisteille ja runsaasti turisteja. Mutta paikka oli silti hieno nähdä ja meillä oli sen verran onnistunut sää, että kelpasi suunnata katse kaukaisuuteen, ensin Aran Saarille ja sieltä Amerikkaan.

Isä oppi Irlannissa, että säännöt on tehty rikottaviksi.

Lounas syötiin Doolinissa, joka kylänä oli minulle tuttu. Tiesin, että paikassa on loistava pubiruoka ja villapaitakauppa sekä toffeekauppa. Vaan tällä kertaa huomasin, että olihan siellä lisäksi kaksi musiikkikauppaakin! Aina oppii uutta.

Doolinista suuntasimme Lisdoonvarnan kautta kohti Galwayta. Tätä tietä voi lämpimästi suositella ihan jokaiselle auton vuokraajalle! Näet serpentiinitie mutkitteli Burrenin kauniissa maisemissa siihen tyyliin, että jos ei olisi paremmin tiennyt olisi voinut luulla eksyneensä Lanzarotelle. Hieno kokemus! Kokeneemmat kuskit siellä tosin aiheuttivat vaihtia ja vaarallisia tilanteita varsinaisen kaahailun nimissä. Huh! Ei tule Irlannin kapeita kinttupolkuja kyllä ikävä.

Galway oli meidän kahden yön leposijamme. Travel Lodge hotelli toimi tässä tarkoituksessa kohtuullisesti. Huone oli iso ja hinta halpa. Tosin hintaan ei kuulunut aamupalaa, joka tietysti toisaalla nautittuna tuo koko reissuun sisähintaa. Eli yhtä kaikki, en voi suositella tämän ketjun hotelleja oikeastaan kovin lämpimästi. Huvittavaa oli tietysti se, että respan asiakaspalvelija niin ikään tiedosti työpaikkansa rajoitteet ja suositteli meitä menemään ostamaan olutta ja iltapalaa heidän kioskinsa sijaan läheiseltä huoltoasemalta, koska siellä hinnat ovat edullisemmat.

Hotellin Full Irish Breakfast 9,50 e

Mude oli pitkään haaveillut Aran Saarten näkemisestä, joten suuntasimme sinne. Inis Moren maisemat häikäisivät matkaajat karuudellaan. Erityisesti saaren 300 mailia kiviaitaa reunustaen keskimäärin 15 m x 15 m niittyjä lähinnä lehmien ja hevosten laduntamiseen sekä kalkkikivilaatat tekivät vaikutuksen ja niistä otettiin sekä kuvia että ostettiin kuvista teetettyjä postikortteja. Minähän olin maisemat jo nähnyt ja niitä aikaisemmin hämmästellyt, mutta joudun kyllä myöntämään, että niiden toistaminen valokuvissa on vaikeaa. Sitä tunnelmaa ja maisemaa ei voi kertoa nähneensä ennen kuin on käynyt paikan päällä. En siksi yritäkkään niitä kuvia täällä esittää kolmatta kertaa. Sen sijaan pari selvää kevään merkki ätuli bongattua ja niistä tässä todisteet.

Muratit koristavat Irlannissa puita, lyhtypylväitä ja taloja. Miksei siis myös kiviaitoja.

Leppäkerttu tarjosi mahdollisuuden viikon luontokuvaan.

Saarella viimeisteltiin myös ostopäätös villapaidalle. Näet nyt jo muualle siirtynyt teollisuus tehdä villapaitoja on alun perin kotoisin näiltä kolmelta Aran Saariin kuuluvalta karulta saarelta. Enää ei jokaisella perheellä ole omaa desingiä villapaidoille, mutta paitoja tehdään edelleen. Huomasimme tosin, että aidot käsin neulotut paidat ovat sekä ihania että melko epäkäytänöllisiä siistiä sisätyötä tekeville. Ja kaiken tämän lisäksi vielä todella painavia. Siksi kaikkia periaatteita vastaan taistellen päädyimme koneneulottuihin villapaitoihin ja olimme onnellisia villapaidan ja ponchon omistajia istuessamme lautalla matkalla pääsaarelle.

Pari mallia eri desingeistä. Näitä voi sitten kotona harjoitella, kun neuloo itselleen ikuisuusprojektina neulemaitaa.

Vielä viimeisenä silauksena reissullemme katsastimme Galwayn ja totesimme porukalla, että paikka on todella miellyttävä kaupunki. Ensi reissulla yritämme lentää sinne suoraan ja sitten matkaamme viikoksi vuokrataloon Inish Moreen. Tai ainakin porukat tekevät niin. Tosin Galway lumosi minutkin jälleen kerran. Tapasimme kahvilassa jopa yhden naisen, joka oli nyt jo asunut paikan päällä 4 ja puoli vuotta ja ei toistaiseksi aikonut palata Suomeen. Hän oli ihastunut kaupunkiin ja Irlannin takapajuiseen elämäntyyliin. Vaan eikö olekin kummallista, että juuri ne takapajuiset asiat voivat olla niitä, joita myöhemmin lämmöllä muistelee. Ja juuri ne, kuten lämmin ja kuuma vesihana 30 sentin päässä toisistaan, ärsyttävät täällä ollessa aika lailla.

Nousuvettä odotellessa.

Matkamme oli jymymenestys. Vaikka itse reissuja suunnitellessa ja toteuttaessa saa laittaa aika monta seteliä tiskiin. Niin totesimme lopuksi, että jokainen investointi oli oikea ja kannattava. Irlanti jätti meille reissaajille vielä paikkoja, joissa vierailla ja tulla katsomaan uudelleen. Juuri sellainen reissun pitää ollakin! Eihän reissu ole mistään kotoisin, jos kokee nähneensä kaiken. Tai sellaiseen maahan ei todellakaan palaa uudelleen. Voin itsekin sanoa, että tämän vuoden jälkeen, tulen varmasti takaisin. En seuraavalla lomalla. En ehkä seuraavan kymmeen vuoden aikana. Mutta jonain päivänä palaan katsomaan ne paikat, joista pidin, ja ne, joissa en ehtinyt vierailla.