Bileet vintillä. Ei oo kaikki valot päällä.

Ehdottomasti eniten pelkoa ja inhoa Irlantia kohtaan kohdallani on aiheuttanut asuinpaikkani City Campus. Olen saanut huomata, että asuinpaikalla on merkitystä. Olen oppinut runsaasti niin itsestäni kuin irlantilaisistakin. Olen ymmärtänyt myös sen, että kimppakämppäily voi todella ajaa hermoraunioon. Enkä tästä eteenpäin tätä faktaa tule väheksymään yhtään kertaa. Enkä tämän jälkeen ole valmis muuttamaan kimppakämppään. en tuttujen enkä vieraiden kanssa. Näet on ihan okei tehdä elämässään virheitä. Mutta niitä tehtyään pitää osata niistä oppia. Joten vuosi nuoruudestani on ollut täynnä oppimiskokemuskia. "You live and you learn." Ihan itse laatimani viisaus jokaiselle käyttöön ja koettavaksi.

Tällä erää alkaa olla vuoteni kuitekin niin lopussa, että alkaa kämppiksilläkin hienotunteisuus olla kuoriutunut pintaa siloittamasta. olen jo aikaisemmin maininnut erilaisista selkkauksista. Sen kaltaisista, joita kohdatessaan on ajatellut, että elämäni loppuu juuri nyt ja en kestä enää sekunttiakaan. Jotka kuitenkin nyt tuntuvat mitättömiltä. Joille voi jopa joskus (ehkä) nauraa. Sen aika näyttää. Kuitenkin onlen erityisen onnellinen eniten siitä, että tämä osa Irlantia on kohta historian siipien havinaa.

Todella pojat ovat alkaneet bilettää täällä meidän kattohuoneistossamme. Syitä tähän lienevät kämpän siisteys verrattuna muihin asuntoihin ja halu olla mahdollisimman ärsyttävä. Jälkimmäisessä he ovat onnistuneet kyllä. Torstaina heillä tosin taisivat olla järjestyksessään viimeiset, ainakin viimeisten joukossa olevat, bileet. Heillä kun käy tuo collegeura vähiin. Kummallakaan ei taida ollatietoa siitä mitä sitten tapahtuu. Ei hätää eikä kiirettä. Nyt ei ehtisikään muuta kuin juhlia. Sen he ovat jopa minulle kertoneet perusteluna, kun kyselin voisiko musiikkia laittaa hiljemmälle. Käypä vastaus kysymykseen kuin kysymykseen.

Vältin hermojen heikentymisen pysymällä poissa asunnolta koko torstai-illan. Deirdre laittoi viestiä, kun reitti oli selvä. Tällä kertaa sain onneksi muutaman kuvankin heidän jäljistään. Tässä kuvasarjaa, joka on aika lailla siitä siistimmästä päästä.

Perinteinen näky ihan jokaisen bile-illan jälkeen. Ensin sohvatyynyt vei huoneeseensa Francis. Sittemmi, kun hänet ojennettiin ruotuun aiheesta alkoi tyynyvarkaisiin Dave. Vasemmassa alakulmassa suurta roolia näyttelevä kaiutin.

Still Life with spirits vol. 1.
Pullonkorkit eivät muuten koskaan päädy pullon suulta roskikseen ilman ulkopuolista apua.

Still life with spirits vol. 2. Joskus myös kahvia ja jokatapauksessa tupakkaa.

Tosin pojat veivät todistusaineiston roskiin (eivät lasinkeräykseen) melko nopeasti. Voi olla, että he vielä kehittyvät. Heillä on ollut siinäkin mielessä vähän huono vuosi, että he eivät oikeastaan ole joutuneet siivoamaan jälkiään. Heillä kun on ollut kaksi palvelijatarta talossa. Omaa tyhmyyttämme voimme Deirdren kanssa syyttää osittain. Olen myös miettinyt sanontaa "Clean house is a sign of waisted life". Kenties palaudun normaaliin päiväjärjestykseen sitten taas oman sotkuni keskellä. Näet faktahan o se, että omat sotkut eivät koskaan häiritse juurikaan verrattuna muiden sotkuihin.

Vielä loppukevennys viime bileistä. Kahdesta nojatuolistamme tehdyssä "karhunpesässä" nukkui aamulla garga eli poliisi. Tästä vaan suora jatkumo oli orastava turvallisuuden tunteen heikentyminen. Vaikka onhan poliisitkin oikeutettuja vapaa-aikaansa. Tämä sen viettopaikka on tässä se kohta, joka vähän mietityttää.

Toinen loppukevennys on niin ikään positiivinen tarina paikallisista poliiseista. Ystäväni Sandra asuu maan tasossa olevassa asunnossa. Hänellä oli hetkellisesti huoneensa liukuovi lukitsematta ja hän puhui puhelimeen olohuoneessa. Seuraavaksi hän kuulee, että joku tulee sisälle hänen huoneeseensa. Kukapas muu kuin poliisi eli garda, joka tiedustelee onko häneltä kannettava tietokone ja kännykkä kateissa. Seuraavaksi Sandra huomaa molempien todella olevan kateissa. Eli tämän noin 10 minuutin aikan, jotka Sandra vietti keittiö/olohuoneessa häneltä ehdittiin varastaa tietokone ja kännykkä, garda sai varkaan kiinni ja tuli raportoimaan asiasta Sandraa. Uskomattomia asioita todella tapahtuu. Gardalle ei auttanut sanoa muuta kuin Well Done!

Educations elective esittäytyy

Olen koko tämän kevään saanut tehdä vastoin ennakko-odotuksia kursseja paikallisten opettajaopiskelijoiden kanssa. Jos menemme taaksepäin historiassa, niin täällä Limerickissä olen vaihtarina maantieteiljöille suunnatulla paikalla. Tästä on seurannut pientä skismaa aina välillä. Erityisesti, kun järjestelin itselleni mahdollisuuden todella tehdä kaikesta huolimatta näitä opettajaopiskelijoiden kursseja. No nyt kevään kääntyessä oikeastaan kesäksi on tätä menneisyyttä turha miettiä. Nämä opettajaopiskelijoille suunnatut kurssit, kun tekivät keväästäni merkittävästi mielekkäämmän kuin viime syksy oli. Olen siksi erittäin tyytyväinen eripuraisuuksista huolimatta.

Educations elective on kurssina etäisesti suomalaisia sivuaineita vastaava järjestelmä. Jokainen opiskelija saa ikään kuin erikoistua johonkin itseään kiinnostavaan opetettavaan aineeseen. Tietysti kokonaisuus on suppeampi kuin on sivuaineet. Ainoastaan 6 opintopistettä laajuudeltaan. Eikä näitä vaihtoehtoja voi ottaa kuin yhden. Tämän kurssin otin tietysti siksi, että luvassa oli käytännön läheistä aktiviteettia kahdesti viikossa koko kevään ajan. Tämä minun kuvataidekurssini oli sitä paitsi kuulemani mukaan ehdottomasti kiinnostavin kurssi. Vaikka paljon aikaa kului niiden jättihedelmien tekemiseen ja oma sateenvarjoprojekti jäi vähän sivuosaan sanoisin silti kurssin olleen hyvin kiinnostava.

Nämä taito- ja taideaineisiin perustuvat vaihtoehdot esittäytyivät torstaina. Draama aloitti. Kuvataide esitteli osaamistaan seuraavaksi. Lopuksi vielä muusikot esiintyivät. Heidän panoksensa oli hyvä, mutta ehdottomasti liian pitkä. Kahden tunnin mittainen konsertti on liian pitkä, jos ei satu saamaan kappelista istumapaikkaa, kuten minulle kävi. Taideluokka järjesteltiin paraatikuntoon kuluneen viikon aikana. Aina ajoissa olevat irlantilaiset päättivät vielä maalata luokan seinät keskiviikkona, jolloin oli jo tarkoitus laittaa työt esille torstaita varten. Kaikki saatiin kuitenkin valmiiksi ja näyttämään hyvältä.

Näyttelyssämme pääosaa esittivät omat henkilökohtaiset projektimme. Kuitenkin suurimman osan ajasta vieneet hedelmätkin pääsivät esille. Hyvä niin. Ne näyttivät meinaan todella hyviltä ja onnistuneilta!

Jättihedelmät harjoittelevat. Varsinaisesti ne pääsevät esille Hunt Museumiin heinäkuussa. Porukassa ne näyttävät hyviltä. Sitruunakin kaikkien ongelmien jälkeen ei eroitu mitenkään epäedukseen. Samalla näyttelyvieraat antavat kokoperspektiiviä.

Yhden kurssilaisen projekti käsitteli muumioita. Täälläkin on perinteisiin kuulunut kääriä ruumiit kankaisiin ja näin estää hävittäjäeliöitä tekemästä tuhojaan. Hän teki yhden ruumiin malliksi savesta. Erittäin kiinnostava ja uniikki aihe tämäkin.

Yhdellä musiikki on lähellä sydäntä. Hän maalasi musiikin tuomia mielikuvia CD-levyihin. Myös yleisö sai osallistua. Mukava idea tämäkin.

Muitakin ideoita oli runsaasti. Kaikilla taustalla piti olla jotenkin Still Life käsite. Hyvin harvalla se lopulta näkyi itse työssä liian päälle käyvästi. Tässä vielä kerran omat sateenvarjoni. Ne pääsivät lopulta myös luokkaan esille. Siellä ne näyttivät oikei hyvälle, koska varjoihin maalatut tekstit näkyivät auringon valon ansiosta varjoista läpi. Tosin kukaan ei tainnut ymmärtää, että varjoihin saa ja kuuluukin koskea ja niihin kirjoitettuja viestejä selvitellä ja lukea.

Lopullinen sijainti sammakkoperspektiivistä.

Kaikkiaan oli kyllä kiva, että tällainen näyttely järjestettiin. Näyttely on pystyssä taideluokassa vielä kolme viikkoa. Voin näin ollen viedä sinne sitten kaikki kaksi vierasta, jotka näillä näkymin pääsevät käymään kuitenkin Irlannissa.

Parasta tässä omassa education elective valinnassani on varmaan ollut kuitenkin se, että olen ollut koko ajan todella innoissani ja ikään kuin löytänyt kiinnostuksen tehdä tällaisia taideprojekteja tulevaisuudessakin. Nyt opintojen enää luovuuttani rajoittamatta voin tehdä vaikka mitä juttuja ja ottaa kantaa taiteen keinoin. Esimerkiksi luonnosten piirtäminen on ollut mukavaa ja teen niitä jopa ennen varsinaista työtä. Sekä katuleimojen suunnittelu on jo kovassa vauhdissa. Voin lähteä valloittamaan Poria sitten, kun ensin pakkaankamani täällä ja valloitan sen Skotlannin ensi viikolla.

Mary Immaculate College tenttii

Tällä viikolla on tenttikauttaan viettäneet toisen vuosikurssin opiskelijat. Tämä siksi, että toisen vuosikurssin opettajaopiskelijoilla on edessään vielä opetusharjoittelu ja siksi tentit piti hoitaa pois alta tällä viikolla. Tosin vaikuttaa siltä, että myöskin City Campus alkaa tyhjentyä. Suuri osa asukkaista kun on toisella vuosikurssilla. Äidit ja isät ovat tulleet auttamaan huoneen raivaamisessa. Se, vaikuttaako tämä meininkiin rauhoittavasti, selviää näiden parin jäljellä olevan Irlanti-viikon aikana.

Kuitenkin tenteistä sen verran, että protokolla niiden suorittamisessa on varsin jäykkä. Tentit suoritetaan liikuntasaleissa niin kuin ylioppilaskirjoitukset konsanaan. Jokaisella opiskelijalla on nimetty paikka salissa. Opiskelijakortista käytiin katsomassa pariin otteeseen virallisen valvojan toimesta, että paikalla istuu oikea henkilö ja että opiskelijakortin kuva vastaa paikalla istuvaa henkilöä ulkoisilta ominaisuuksiltaan.

Elämää ikkunan takana. Nopeat ehtii kuvaamaan hitaita. Paikat tenttisalissa oli nimetty kirjaimen ja numeron yhdistelmällä. Itse istuin salissa T3 paikalla X5. Tenttisaleja oli siis kaksi. En muista kyllä yhtään oliko ylioppilaskirjoituksissakin nimetyt paikat.

Itse tentti, jonka suoritin oli vaikea. En ymmärtänyt puoliakaan pikkukysymyksistä. Ne oli selvästi kirjoitettu tietoisesti kapulakielellä, että erottuu irlantilaiset jyvät akanoista. Tosin en liian paljoa käyttänyt aikaa lukemiseen, joten huonoon menestykseen voi osasyy olla myös tässä. Heinäkuussa sitten saadaan tietää miten tentissä meni.

Ihan mukavaa oli silti ottaa tämä irlantilainen kokemus kokonaisuutena ja kokea myös tuo tenttiminen. Viime lukukaudella tentit suoritettiin ihan vaan luokkatiloissa. Enää on jäljellä yksi tentti maanantaina. Englantia vieraana kielenä. Siitä en ota senkään vertaa paineita. Sen verran tulee englantia opiskeltua päivittäin, että uskon selviäväni proverbeistä ja ruokaan liittyvästä sanastosta.

Näiden kaikkien kokemusten myötä todettakoon, että Mary Immaculate Collegen anti on nyt nautittu. Tämä kokemus on muun muassa opettanut minua arvostamaan suomalaista koulutusjärjestelmää ja ymmärtämään, että asiat Turun Opettajainkoulutuslaitoksella ovat melko hyvin. Ohjeet ovat selkeitä ja tehtävänannot realistisia. Hyvä oli siksi tulla tänne jostain perspektiivistä katsottuna maailman ääriin huomatakseen se hyvä, jolla on päivittäin ympäröity. Esimerkiksi jättisitruunojen parissa täydellisen turhautumisen tunteen äärellä opiskelijakollega sanoi, että jos olet nyt turhautunut niin mieti miltä tuntuu olla turhautunut kolme vuotta putkeen. Vuosi on siis ihan leikkiä siihen verrattuna.

Elämme jännittäviä aikoja

Täällä alkaa hommat kääriytyä pakettiinsa moni eri tavoin. Kolme päivää Mary Immaculate Collegea jäljellä. Portfoliot palautettu. Sitruunat alkavat olla valmiit. Melkein. Koska ne ei taida koskaan tulla valmiiksi. Kun on viisi ohjaajaa, niin on valtavan hankalaa näemmä miellyttää niistä jokaista saman aikaisesti.

Täällä tuhkan keskellä odottelen muutenkin sen feenikslinnun lentoon lähtöä. Tiedä sitten kuinka kauan saa odottaa. Näytti näet myöhästyneen tämä lintu pahemman kerran jo kahdesti. Kuolemia on ollut "lähipiirissä" jo niin monta. Radiokaverin ystävä oli löydetty kuolleena perjantaina. Hän katosi noin kuukausi sitten. Sirtuunaryhmäläiseni isoisä kuoli eilen. Ja myös täällä Irlannissa pätee sanonta: ei kahta ilman kolmatta. Radioshowt tuli sitten sinetöityä pitkähkön yhteistaipaleen jälkeen ihan itsekseen. Sitruunoissa tilanne näkyi lähinnä lisääntyneenä työnä muille. Aika ikävällä hetkellä nämä molemmat menetykset kuitenkin yksilötasolla on koettu, koska täällä koeviikkojen keskellä kukaan ei taida kaivata lisää murheita.

Tänään ties kuinka monetta kertaa jättisitruunoille vapaa-aikaani uhranneena kävimme kiintoisan keskustelun kahden opettajani kanssa kämppiksistäni. Tietysti aiheeseen päästiin tulivuorien kautta. Ensin päiviteltyään kaikkia ystäviää ja läheisiään eri puolilla maailmaa kykenemättöminä tekemään mitään nämä kaksi yhtäkkiä keksivät kysyä, että olenko minä jumissa? Kerroin tilanteen niin kuin se on. Ja siitä sitten pääsimme tähän kohdallani päivän polttavaan aiheeseen kämppikset. Hohhoijaa sanon vaan. Siinä jaoin muutaman ahdistuksen tunteen viitaten etenkin siihen tosiasiaan, että ne oikeastaan tiedä miten tässä kaikessa käy. Tämän keskustelun loppupuolella nämä molemmat opettajat kuitenkin kehottivat minua kääntymään collegen Sisaren ja Isän puoleen voidakseni jutella näistä tunteistani. Toinen jopa haki paikalle tämän Isän, jonka kanssa sitten mietittiin, että mihin minut voitaisiin sijoittaa loppu ajaksi täällä olostani. Siis he alkoivat pohtia minulle uutta kämppää täksi loppu ajaksi.

Ei siinä mitään. Lähinnä vaan hämmensi tämä välitön uskon veljen puoleen kääntymisen ehdottaminen. Sekä se, että miten synkältä tämä oma ulosanti sitten vaikuttaakaan, kun toiset ehdottaa käytännössä ammattiapua suoralta kädeltä. Ei olisi Suomessa tapahtunut vastaavaa. Sitä voidaan tietysti miettiä, että onko se hyvä vaiko huono. Jäin vaan itse miettimään, että noinkohan sitä on saatu elinikäiset traumat ja haavat, joita ei itsekseen parannellakkaan. No ei vaan.

Tosiaan huomenna on edessä tentti. Oikeastaan viimeinen ja ensimmäinen aito tentti täällä Irlannissa. Muut ovat olleet eri tyyppisiä. Tämä huominen on vähän kuin osallistuisi ylioppilaskirjoituksiin. Olen valmistautunut tähän tenttiin yhtä tarmokkaasti kuin OKL urani perinteisiin kuuluu. Uskon vakaasti siihen, että on parempi olla lukematta, jos ei ehdi lukea kunnoilla. Tuleevain lukkoja ja esteitä luovaan vastaamiseen vähäisellä lukemisella. Myös taideprojektit, kuten sanottua ovat valmiita. Tässä kuva niistä sateenvarjoista.

Tosin opettajat epälivät sijaintia kuitenkin aika syrjäiseksi. Onhan se osin totta, kun tämä takapiha on täysin suljettu ja sinne pääsee ainoastaan taideluokan kautta takaovesta ja muut yhteydet insallaationn ovat musiikkiluokan ikkunan läpi. Ei ihan yhtä suurta yleisöä saavuttava paikka kuin toivoin.

Vaan ei tässä hätää. Tänään on katseltu niitä lauttoja Suomeen ja todettu reissulle kertyvän aikaa se 4 päivää. Varaukset on joka tapauksessa lyötävä lukkoon pian, koska niille lautoille pyrkii tällä hetkellä muutakin porukkaa. Oikeastaan olen jo aika innoissani ajatuksesta. Niitä katsellessa tuli ihan sellainen olo kuin olisi jo koti-Suomessa. Sekä huvitti se tosiseikka, että taisin jo tänne tullessani olla kallistumassa paluun lautalla kannalle. Voi olla, että nyt voin toteuttaa tämän unelmani.

Puheenaiheena tulivuoret

Täällä Irlannin pää on ollut pelkkänä korvana tämän tulivuoriselkkauksen suhteen. Tietolähteenä ovat pääasiassa toimineet eri tahojen Facebook -päivitykset ja satunnaiset katsaukset suomalaisten lehtien nettiversioihin. Unohtamatta ltietenkään lentoyhtiöiden uutispäivityksiä. Lisäksi aihe on herättänyt keskustelua täällä vaihtarien keskuudessa. Ajatukset vaihtelevat tasaisesti kauhuskenaarioiden jäädä Irlantiin kahdeksi vuodeksi ja optimististen ajatusten päästä lentämään pois jo ensi viikolla välillä. Esimerkiksi amerikkalaisneidon kommentti osoitti selkeästi taustalla olevaa uskoa oman maan maailmanmahtiin. Hän sanoi, että ei niitä lentokenttiä nyt vaan voida sulkea kovin pitkäksi aikaa. Tulee vaan väistämättä aika inhat fiilikset. Ja vihan tunteet. Miten lentokenttiä ei voida sulkea viikoiksi? kysyin. No ei niitä vaan voida, hän vastasi. Toisaalta on hyvä, että jolla kulla on uskoa itseen ja ihmiskuntaan.

Omatkin ajatukset pyörii tulivuoren ympärillä tiiviisti, vaikka omaan lähtöön on aikaa tasan 1 kk. Tilanne kun kuitenkin kohdallani on se, että viiden päivän päästä olen tehnyt voitavani opiskelujen suhteen ja loput 3 viikkoa täällä olostani on ohjelmoitu vieraiden ja Skotlantin tutustumisen mukaan. Näistä jokainen riippuu voimakkaasti lentoliikenteen sujumisesta. Ja lopuksi omakin paluu riippuu toistaiseksi lentokoneista. Joten ymmärrätte varmaan, että tuska on päällimäinen tuntemukseni. Eikä vähiten siksi, että alkaa mitta olla aika täyttynyt City Campuksesta. Jo aikoja sitten. Ja sitä oli odotellut näitä tulevia taukoja hyvin paljon.

Viitaten näihin ajatuksiin päätin lähteä vähän ulkoilemaan Vaikka näiden viiden seuraavaan päivän pääasiassa pitäisikin sisältää opiskelua. Eikä taukoja juurikaan sopisi pitää. Halusin mennä katsomaan miltä sunnuntai Limerickissä näyttää. Ja tulin taas siihen lopputulokseen, että se on ehdottomasti paras päivä tutustua kaupunkiin. Väkeä on liikkeellä vähemmän kuin muina päivinä, mutta kaupat ovat kuitenkin auki. En oikeastaan hakenut kävelyretkestäni muuta kuin ajanvietettä ja muuta ajateltavaa kuin tulivuoret.

Bongasin jopa Limerick City Tour bussin. Saa nähdä tuleeko senkään kyytiin koskaan mentyä, jos vierailijoideni tulo peruuntuu. Tällä(kin) kertaa bussi oli täysin tyhjä.

Katsotaan miten käy lentoliikenteen tässä alkavan viikon aikana ja saanko vieraita ensi lauantaina vaiko en. Mikäli näyttää siltä, että lennot on peruttu pidemmäksikin aikaa, niin alan selvitellä sitä laivaliikennettä. Ja tietysti toivoa, etteivät laivat ole jo loppuunmyytyjä.

Kuitenkin lienee parempi suhtautua positiivisesti ja toivoa parasta. Näet jos jollekin asialle en voi mitään, niin tämä on yksi niistä. Lisäksi aina voisi mennä huonomminkin.

Tunnelmasta toiseen

Niin se vaan menee, että ihmeellisisä asioita tapahtuu. Eilen meni hermot Daveen for good. Sekä Islannin tulivuorenpurkaus kantautui tietooni. Sanotaan näin, että seuraan tilannetta hetken. Jos näyttää siltä, että vieraani joutuvat perumaan matkansa, niin alan aika lailla viikon päästä tästä hetkestä hakeutua siihen rahtilaivaan. Tiedä vaikka löytyisi sellainen, joka vie Suomeen asti. En kuitenkaan ihan vielä täysin hätäänny. Ainoastaan vähän. On meinaan niin asialla laitaa, että en kovin mielelläni tulisi kuitenkaan hulluksikaan niin pitää vähän tässä viilennellä.

Kävin katsomassa miten keskustassa menee pitkästä aikaa. Tarvitsin taukoa sateenvarjoprojektiini. Sateenvarjot saivat tänään lausahduksia kankaaseensa, joissa otan kantaa roskaamista vastaan. Perinteisesti etenin ideasta lopputulokseen niin vauhdilla, että turhat tekniikkojen kokeilut ja ideoinnit jäivät väliin. Se tietysti tuottaa ongelmaa ja päänvaivaa, kun ideointivaihe pitää ulkoistaa portfolioon.

Näin siellä kaupungilla myös erityisesti mieltä lämmittävää katutaidetta.

Näitä maalauksia oli muutama pitkin O'Connel Streetin asfalttia. Upeaa!
Tiedä vaikka niillä olisi jotain vaikutusta.

Seuraava kohta, jossa saattoi olla amazed oli Mary Immaculate Collecen kasvattien kokoon puristama musikaali nimeltään Our House. Vaikka minulla oli syvä luotto musikaalin hyvyyteen se silti ylitti kaikki odotukset. Se oli suorastaan loistava! Sen voimalla olen hyvällä tuulella todennäköisesti ainakin sunnuntaihin asti. Kertakaikkisesti kokonaisuuden kaikki osa-alueet olivat erittäin onnistuneita. Loistavia. Puvut, laulut, suoritukset...kaikki. Tämön kokemuksen kunniaksi kuuntelen bändiä nimeltä Madness vielä tovin tästä eteen päin.

Otin pari kuvaakin. Se oli sallittua. Ne tietenkään eivät kovin hyvin onnistuneet ilman salamaa. Tässä kuitekin yksi, jonka tietysti halua julkaista loistavien sateenvarjojen takia. Olen mykistynyt ja vaikuttunut. Vielä tovin tästä eteen päin.

Niin se vaan menee, että eilisen murheet unohtuu, kun kokee huippuhetkiä.

Silloin oli kissanpäivät

Täällä Limerickissä alkaa olla lukuvuosi toisilla pulkassa. Eilen hyvästelimme Katharinan matkalleen Saksaan takaisin kotiin. Hän aikoo reippailla ja opiskella lukuvuoden Irlannissa jälkeen vielä Summer Semesterin Bavarian maisemissa. Me muut jäimme vaihtelevin mielialoin tänne vielä hetkeksi. Myönnettäköön, että ihan mielelläni olisin tehnyt Katharinan kanssa lähtöä. Alkaa olla aika vähissä sekä energiat että mielenkiinto tähän Limerickissä oleiluun. Tuntuu, että on kokenut jo niin paljon kaikkea, että uuden kokeminen ei enää ole päivittäistä kauraa. Ja ne asiat, joita ei niin mielellään muistelisi, alkavat toivtua turhan tiheällä tahdilla. No opiskelua on huomisen lisäksi enää jäljellä ensi viikko. Vähiin käy onneksi.

Katharinan lähdön kunniaksi nautimme yhdessä illallista teemalla jokainen tuo jotain. Olemme sen havainneet täällä varsin toimivaksi toimintaperiaatteeksi.

Kuvassa vasemmalta Luis, Sandra, Teresa, Katharina, Kaisa, Liisa Eva ja Mirijam

Ehkä vähän voi tulla näitä ihmisiä ikävä, vaikka olenkin moneen kertaan todennut, että ei tule ikävä ketään. Ei sillä tavalla, että itkeskelisi täällä illat, mutta hyviä muistoja on kertynyt. Niiden äärellä voi myöhemminkin saada hymyn huulille. Se riittä minulle. Näet tässä vaiheessa elämää jo tietää, että tämän kaltaiset olosuhteet ovat kuitekin väliaikaisia. Ihmisiä tulee ja menee elämässä eikä niiden perään kannata liikaa jäädä murehtimaan. Pitää nauttia niistä hyvistä hetkistä turhaan murehtimatta huomista saatikka ylihuomista.

Emmekä me ole ainoita, jotka huomaavat Katharinan lähdön jättämän aukon. Ainoa surkea kissakohtalo City Campuksella voi myös jäädä kaipaamaan Katharinan huolempitoa.

Minun ja kissan välissä on sitten lasiovi.

Kuten sanottua alkaa olla repussa riittävästi muistoja ja on tosi hyvä, että on vielä edessä seikkailuja muuallakin kuin Limerickissä. Esimerkiksi nyt voisi muuten suunnata katsomaan lentoja huomiselle. Keittiössä on meinaan bileet. Meidän urpoista julleista on kuoriutunut semesterin loppua kohden varsinaisia seuramiehiä. Heillä piisaa vieraita. Jopa tyttöjä! Hetki sitten kaivettiin kovaääninenkin esille pienen tauon jälkeen. Pitänee tässä siis seuraavaksi valita sanojaan ja mennä ne sitten harkitusti ilmaisemaan juhlayleisölle. On meinaan toisilla nukkumaanmenoaika.