Pancake Tuesday

Eli huomenna se alkaa. 40 päivän paasto. Suomessa samainen päivä on (kuten fiksuimmat jo taisivat keksiä) laskiaistiistai. Ensin vietettyäni koko päivän Mary I:n suunnitteleman ohjelman mukaisesti luennoilla, tanssittuani irlantilaisia tansseja ja kuultuani kämppikseni ja hänen ystävänsä tarinat Limerickin pienuudesta ja miten heidän kaikki poikakaverinsa tuntevat toisensa (for fucks sake!), söin noin 6 täytettyä lettua. Näet paikalliset pannukakut ovat helposti sekoitettavissa lettuihin. Valmistus tapahtuu vastaavasti pannulla paistaen. Virallisesti letut kulkevat pääasiassa nimellä creps.

Tätä pannukakkutiistaita olikin ehditty suunnitella jo melkein tämän kolmen viikon Limerickeilyni ajan. Täytteitä ja kustannusten jakamista oli pohdittu. Eli ilmeisen suuresta asiasta on kyse. Jopa koulumme ruokalassa oli tarjolla pannukakkuja maksua vastaan. Oli silti mukavampi odottaa koko päivä sitä hetkeä, että sai syödä kotona itse valmistamiaan pannareita juuri niin monta kuin mieli teki. Myös hieman viiniä nautimme yhden tanssiharrastajan vinkkiä noudattaen pannariemme kanssa. Varsin onnistunut ilta siis.

Kaiken lisäksi pannarit paistettiin aidossa voissa...

Tosiaan suuremmat merkitykset tämän päivän takana ovat uskonnolliset. Pannaritiistai lopettaa mässäilykauden (tai muut paheet) ja huomisesta 40 päivää eteenpäin on määrä paastota jostain paheestaan. Tai kuten kämppikseni Deirdren ystäva Shauna, voi myös lisätä ruokavalioonsa tuoreita vihanneksia, kuten hän aikoo tehdä. Itse olen kohtuullisen onnistuneesti viettänyt makean lakkoa (karkit, suklaa, keksit, leivonnaiset, sokerijuomat, jäätelö ja hedelmiä kohtuudella) jo koko Irlannissa oloni ajan. Joten aijon jatkaa samalla linjalla. Vaan tässä kohtaa aloitettuani uuden elämän jo hieman pannaritiistaita aikaisemmin, piti todella miettiä mistä on valmis paastoamaan. Kun liikuntakin on lisääntynyt elämässäni eksponentiaalisesti ja alkoholin nauttiminen on tätä nykyä harvinaista.

Mieleen tuli 40 päivän Facebook -lakko. Vaan taitaa olla addiktille liian suuri vaade tällainen totaalilakko. Voi siis olla, että teen jotain linjauksia sen suhteen kuinka monta kertaa päivässä Facebookissa voi käydä. Esimerkiksi kaksi kertaa päivässäkin voisi olla välillä aika tiukka tavoite. Mutta toisaalta se voisi olla hyvä muutos entiseen, koska pahin taantuma on elämässäni Irlannin aikana tapahtunut juuri internetin käytön runsaana lisääntymisenä. Eli työstän tätä ajatusta, kun tästä siirryn unten maille. Kenties herään aamulla kristallin kirkkaan idean kanssa. Ja mikä parasta, voin vielä ideaani toteuttaa sen 40 päivää. Tästä tulee jännittävää.

Espanjaksi

Tämä päivä tullaan muistamaan elämässäni siitä, että lopulta siirryin tuumasta toimeen. Olen jo useamman vuoden ajan voivotellut, että pitäisi opiskella espanjaa. Ja voi kun olisi mukavaa osata espanjaa. Ja sitten kun osaan espanjaa, voin lähteä Etelä-Amerikkaan reissaamaan. Ja tänään aloitin espanjan opiskelun. Viimeinkin.

Täällä vaihto-opiskelijoiden joukossa on mukana espanjalaisten invaasio. Heistä yksi, Elena, lupasi minua opettaa. Hän osoittautui erittäin hyväksi opettajaksi! Vaan kiireemme kaikilla. Joten jatkossa opiskeluni painottuu omaehtoiseen opiskeluun ja epäselvyyksien kyselyyn häneltä. Apunani tässä on loistava sivusto: www.nocomprendo.es . Mikäli jolla kulla on aikaa ja intoa ruveta siellä Suomessakin kieliä oppimaan. Hienoa! (Enää pitää vaan pitää tahti yhtä kiivaana).

Näihin kuviin. Adios!

West Cork ystävänpäivänä

Katharinalla on täällä oma auto mukana. Tuotu suoraan Saksasta ja olen jo pari kertaa aikaisemminkin päässyt auton kyytiin. Toivotaan, että autossa olisi kevään mittaan useamminkin tilaa. Vaan oli miten oli, niin tämä päivä oli jo tosi kiva ja elämyksellinen. Auton täytti lisäkseni neljä saksankielistä, jotka tosin onneksi puhuivat englantia. Hyvää harjoitusta heillekin.

Päivämme oli jälleen kerran sään puolesta täydellinen! Tämä lukuvuosi on muutenkin ollut historiallinen vuosi sääolosuhteiden puolesta. Ensin vähäsateinen syksy. Sitten valtavat tulvat. Seuraavaksi ennätyksellisen kylmä jouluntienoo. Nyt helmikuussa, jolloin Irlantia pitäisi piestä pahimmat sateet, ei ole satanut päiväkausiin.

Matkamme suuntasi niin ikään katsomaan Irlannin lounaisrannikkoa, joka myös West Cork'ina tunnetaan. Koska päivät ovat yhä melko lyhyitä, päätimme ajaa melko suoraan pääkohteeseemme Mizen Headiin. Matkalla kävimme katsomassa Drombeg Stone Circleä. Nämä kohteet kuuluvat Irlannin valitettavasti melko lailla kadonneeseen kansanperinteeseen. Kivikehä oli poikkeuksellisen hyvin säilynyt. Ja sen keskelle olivat vierailijat vieneet uhrilahjoja. Kuten 2 sentin kolikkoja, voinappeja ja rihkamakorvakorut. Ilmeisesti ahdinkoon urhin antamisen edessä ei ole tarpeen ajautua.

Perusasiat on hyvä pitää mielessä liikkuessaan Irlannin historiallisia merkkejä katsomassa.

Drombeg Stone Circle

Täältä matkamme suuntasi kohti Mizen Headin majakkaa, joka on myös luokiteltu Irlannin must see -kohteisiin. Matkalla ihanaa rantaa pitkin saimme nähdä upeita maisemia, jotka kannustavat kyllä palaamaan näille seuduille uudelleen.

Low Tide

Itse majakka jäi valitettavasti näkemättä. Puutteelliset tiedot kohteen internetsivuilla eivät maininneet, että kohteessa tehdään sillankorjaustöitä, ja visitors centreä pidemmälle ei ole kenelläkään asiaa. No tämä tietysti hieman meitä jäi harmittamaan. Mutta pääsimme ainakin vessaan ja seuraavassa kohteessa oli tämän takia reilusti aikaa nauttia. Ja itse ajomatkakin oli elämys.

Ireland's most authentic experience...

Mizen Headin hiekkaranta tuli tutuksi. Barley Cove Beach oli se nimeltään. Paikkaa ei voinut vaan ohittaa. Niin kaunis se oli!

Muutama muukin oli askeltanut hiekassa simpukankuoria hakien.

Tähän aikaan vuodesta vuorien huippujen ylivuotiset heinät kasketaan pois, että uudella heinällä on tilaa ja ravinteita kasvaa lampaita ruokkimaan taas kesää silmällä pitäen. Mizen Headin maisemia varjostivat siksi tänään savupilvet.

Matka jatkui takaisin samaa reittiä mitä tulimmekin. Näet tähän aikaan vuodesta, poikkeuksellisen ihanista säistä huolimatta, valtaosa turistirysistä on kiinni. Omalla kulkupelillä edetessä saimme onneksi pysähtyä juuri sinne minne halusimme. Tässä Ballydehob'in virkistysalueita. Voi kun tämän kaltaisiin törmäisi useammin!

Kaarisiltoja oli muuallakin kuin Ballydehob'issa. Taitaa olla lounais-Irlannin tavaramerkkejä.

Pimeä alkoi laskea aikanaan ja kotiin ajaminen oli aloitettava. Corkiin ehdimme kuitenkin ensin.

Katharinalle kuuluu iso kiitos tästä päivästä! Hän ajoi reippasti 500 km:n matkan. Itse nukuin sillä välin kolmet päiväunet.

Kaikille ihanaa ystävänpäivää!

Limerick yhä tutummaksi

Piian vierailu jatkui aina eilsaamuun asti. Kaksi kokonaista tehopäivää riitti meille Limerickiin tutustumiseen melko hyvin. Oli lisäksi mukavaa jutella vapautuneesti muun muassa menneisyydestä käyttäen värikästä kieltä. Se onnistuu vain ihmisen kanssa, joka tuntee sinut ja omaa saman äidinkielen. Nautin siis olostani. Tosin Piian lähdettyä huomasin taas sen vanhan kunnon tosi asian, että on mulla vaan siellä Suomessa aika ihania ihmisiä, joita ikävöidä. Näillekin tunnelmille antoi hyvin sijaa Teho-osaston katselu, joka siivouksen lisäksi muodosti koko lauantai -päiväni ohjelman.

Piian tyytyi vähään ja otimme siksi kaupungin haltuun sillä teholla, mitä jalkapatikassa pystyi. Ensimmäisenä iltana menimme pubiin ja kuuntelimme siellä perinteistä musiikkia. Täällä on ihana käytäntö sellainen, että musisoimaan saa mennä kuka vaan, kunhan osaa soittaa ja tuo mukanaan oman soittimensa. Sitten jokainen soittaa siinä biisissä, jonka osaa ulkoa ja soittimia vaihdellaan. Tämän lisäksi Piia kokeili onko Guinness täällä parempaa kuin 10 vuotta sitten Bournemouthissa. Kokeilua varjosti mustaherukka, mutta pidimme silti nauttimastamme.

Hint of Blackcurrant.

Kävimme myös elokuvissa. All About Steve Sandra Bullockin tähdittämänä ei ihan täyteen katsomoa vetänyt ainakaan enää. Elokuva oli silti viihdyttävä.

Kun kaksi muuta yleisöstä eivät vielä olleet paikalla.

Ja perjantai -iltana nautimme kämppikseni Deirdren seurasta. Hän kun viettää näillä main aina aikaa lauantai-aamuun asti johtuen opetusharjoittelustaan ja faktasta, että myöhästyisi saarelleen menevästä viimeisestä lautasta perjantaina. Lisää hyviä syitä siis olla muuttamatta saarelle tarjoutuu minulle häntä kuunnellessani. (Tosin hän viihtyy siellä. Minä vaan kaipaan vähän lääniä ympärilleni pidemmällä juoksulla).

Sää Limerickissä oli yhtä hyvä kuin tunnelmakin. Taivaan värit toivat mieleen 50 -luvun. Suosikkivuosikymmeneni. Totesimme Piian kanssa myös sen, että tämä City Campuksen kämppä on tosi kiva fyysisiltä ominaisuuksiltaa.

Hyviä muistoja. Huomenna suihkuun.

Irlantilainen aamiainen

Tänään se sitten tapahtui. Kuukausien odottelun jälkeen. Olen tiennyt tämän hetken koittavan jo reilun kuukauden ajan ja valmistautunut siihen hengessäni. Selvitellyt historiaa. Tutustunut osa-alueisiin. Ja lopulta odotus palkittiin. Söin täyden irlantilaisen aamiaisen. Hetki jaettiin hyvässä seurassa. Piia tuli Porista asti aamiaista kanssani nauttimaan aina tänne Limerickiin asti!

Aloitimme aamun kevyellä aamupalalla: teetä, paahtoleipää, hedelmää ja jogurttia. Irlantilainen aamiainen kun on selkeästi brunssiin verrattavissa oleva kokonaisuus. Ja emme halunneet heti pedeistämme nousta ja rynnätä eteen tulevaan kahvilapubi-yhdistelmään sitä nauttimaan. Vaan ensin piti voida nauttia täydellisestä auringonpaisteesta, joka jo toista päivää rivissä hellii Limerickiä. Sekä kerätä sopiva näläntunne voidakseen myös syödä tämän kohta eteen tarjoillun kokonaisuuden.

Aamiaispaikan valinta osoittautui yllättävän haastavaksi. Kello oli meidän aamiaisaikaamme jo melkein 2 pm. Käsitykseni siitä, että Limerickissä on runsaasti paikkoja, joissa aamiaista tarjotaan koko päivän ajan, osoittautui virheelliseksi. Aikamme kierrettyämme kuitenkin löysimme Cappuccinos -nimisen kahvilan, jossa meille luvattiin tarjoilla täysi irlantilainen aamiainen eli paikan sanaston mukaan Large Irish Breakfast.

Alkaako täältä aamiaisperinne? Cappuccinos

Aamiaiseen kuului papuja tomaattikastikkeessa, kevyesti paistettu muna (lue keltuainen oli juoksevassa muodossa), pekonia, kaksi makkaraa (white budding, black budding loisti poissaolollaan!!!!), kaksi paahtoleipää, voita, kaksi viipaletta tomaattia, paistettuja säilykeherkkusieniä ja kuppi kahvia.

Large Irish Breakfast. Kokonaisuuden hinta 8,95 e

Ensimmäinen keskustelu aamiaista tarjoavan kahvilapubiyrittäjän kanssa saatiin aikaan aiheesta kuinka paljon kahvia annokseen kuuluu. Minä kun olin mielessäni nähnyt edessäni pannullisen kahvia ja tähän annokseen kuului vain yksi kupillinen. Jalosti kahvilapubiyrittäjä kuitenkin lupasi maksua vastaan tarjoilla meille myöhemmin toiset kupilliset. Olimme jo ehtineet päättää, että menemme toiseen kahvilaan nauttimaan ne toiset kupilliset kahvia, kun herra kuitenkin tuli kaatamaan meille santsikupit! Ja toi hän vielä jälkiruoaksi pienet suklaaleivokset kermavaahtonokareella höystettynä. Liekö syynä ollut se, että hän halusi pitää kahvilan ikkunapaikan kansoitettuna. Luoda näin mukavan paikan illuusion. Eikä siinä mitään. Nautimme aamiaisestamme täysin rinnoin ja jaksoimme sen voimalla hyvin aina päivälliseen asti.

Piian on täällä seuranani lauantaihin asti. Seuraavaksi menemme kokemaan irlantilaista perinteistä livemusaa ja Guinness'ia. Ja huominen tuo tullessaan uusia seikkailuja.

Näin opimme kuvataidetta

Olenkin jo aikaisemmin maininnut ongelmani käsitteen Still Life kanssa. Vaan eipä ole ongelmaa enää, koska päädyin luotettavien lähteiden äärelle eli tarkistin asian Wikipediasta. Seuraava vastaus löytyi sieltä ihan vain hakusanalla asetelma:

"Asetelma (saks. Stilleben, engl. still life, ransk. nature morte (kuollut luonto), vanh. suom. hiljaiselo) on elottomista luontokappaleista tai esineistä koottu sommitelma tai tällaista aihetta esittävä maalaus, piirustus tai valokuva.^[1] Asetelma voidaan koostaa esimerkiksi kulhollisesta hedelmiä, riistaeläimistä tai talousesineistä."

Mitä tästä opimme! Sen sijaan, että kyselee kaikki kollegat läpi, kannattaa katsoa netistä. Koska kaikki tieto on siellä. Tosin täällä on erikseen mainittu, että Wikipediaa ei sovi lähteenä käyttää. Joten ylläoleva olkoon ikään kuin epävirallista faktaa.

Eikä siinä mitään. Vaan tästä kaikesta päästään kuvataiteen monimutkaisuuteen ja vaikeuteen ja epämääräisyyteen. Näet asiaa paikallisilta opettajilta tiedustellessani en saanut oikeastaan minkäänlaista vastausta asiaan. Ja kiitos oman urpouteni sain näivettyä epätietoisuudessa näinkin kauan. Vaan saman epämääräisyyden havainnon olen huomannut täällä muutenkin.

Kuvataidetta opettamaan on valjastettu viisi opettajaa. Lisäksi on yksi assistentti, joka hoitaa tietokoneen käytön ja järjestää kaikki materiaalit paikalle ojennukseen. Tosin hänen hommansa on hyvin tärkeä. Vaan näiden viiden opettajan välillä on variaatiota ihan laidasta laitaan. Yksi vastaa kysyttäessä kaikkeen muuhun paitsi esitettyyn kysymykseen. On silti ystävällinen. Kaksi vastaavat pakon edessä. Yleensä kehotus on ensin tehdä omaa lisätutkimusta ja tulla sitten kysymään uudestaan. Yhtä ei saa kysymysetäisyydelle. Ja yksi taas on erittäin ystävällinen ja avulias. Ja hommat alkavatkin tässä edetä ja valjeta, kiitos näiden viiden opettajan muodostaman kokonaisuuden.

Tosiaan minulla on täällä kevään aikana meneillään yhteensä kolme kuvataiteen kurssia. Yksi jokaiselta kolmelta vuosikurssilta. Opiskelijoissa voi havaita eroja ja kehitystä vuosikurssilta toiselle siirryttäessä, mikä on ihan hyvä. Nimittäin tämän päiväinen 1. vuosikurssin tunti oli aikamoisen katastrofin partaalla. Ykkösillä ei ollut minkäänlaisia ryhmätyökykyjä eikä ne jälkien siivoamiseenkaan vaaditut kyvyt kovin korkealle kohonneet. Ei ihme, että luokassa ei ole yhtään maalitonta pintaa, jota koskettaa. Kuvisluokan likaa on jokapuolella. Ensi kerralla maalausvaatteiden pitää olla mukana. Näet on suorastaan ihme, ettei selkäni ole täynnä maaliviivoja ohi ryntäilevien taiteilijoiden siveltimistä.

Sotkun taustalla on varmaan osittain se fakta, että tunnit ovat hyvin lyhyet (yleensä 45 min) ja siirtyminen seuraavalle tunnille tai toinen ryhmä oven takana pakottaa hosumaan. Tämänpäiväisellä tunnilla meillä oli aikaa sentään 2 x 45 min, mutta hommaa olikin sen kunniaksi tosi paljon. Opettelimme kolme erilaista painantatekniikka, kuulimme luentoa ja teimme vielä ensi kertaa varten boordin. Kivoja tekniikoita kaikki, mutta armoton kiire pilasi nautintoa.

Tässä kohtaa ne ryhmätyökyvytkin punnittiin odotettuakin alhaisemmiksi. Porukassa piti suunnitella kuviointi tekemillämme sablooneilla, vaan siitä ei kertakaikkiaan tullut mitään. Heti joku keksi tarttua helpoimpaan ratkaisuun ja alkaa tuputella väriä sabloonien läpi ihan vaan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Hohhoijaa.

Ryhmämme taidonnäyte.

Toisilla kärsivällisyys riitti vähän paremmin.
Tosin heillä taisi olla myöskin aika kivat sabloonit.

Tässä boordipohjaa valmiina kuivumaan seuraavaa kertaa varten.

Myös styroksilevylle tehtäviä kuvioita ja värin telaamista ehdimme harjoitella. Kuvassa kasvoton ruotsalainen flamenkotanssiaja, joka on oma seikkailijani tämän kurssin ajan.

Paljon siis saamme tehdä ja resurssit tuntuvat olevan aika rajattomat. Pitänee tässä kohtaa muistuttaa, että me vaihtarit emme joudu maksamaan mitään materiaalimaksua kurssista. Paikallisillahan on lukukausimaksut Collegen käyntiin. Tunneilla vaan hirvittää entistä enemmän, että parin vuoden päästä nämä kuvionsuunnitteluun ryhmässä kykenettömät nuoret ovat opettajia. Jos samalla silti hirvittää sekin, että ihan kohta sitä itsekin valmistuu ja edessä on työelämä. No saan ainakin täältä sen kokemuksen, että kahdessa oppitunnissa saa iärkyttävän sotkun lisäksi myös ihmeitä aikaan.

Patikkaretki Anascauliin Dinglen Peninsulaan

Tänne kiipeäminen ei näytä lainkaan pahalta rastilta,
vaan kyllä se sellainen alkuun oli kuitenkin.

Retki osui kalenterissa eilisen, sunnuntain kohdalle. Vaan sen reissun jälkeen sai olla tyytyväinen, että selvisi kämpille asti nukkumaan, joten jäi tämä raportointi tähän päivään. Paikka sijaitsee Dinglen Peninsulassa, jossa maisema oli kaikkiaan hyvin kaunista ja vaihtelevaa. Näitä seutuja Irlannissa ei mannerjää ole aikanaan muovannut ja se näkyi kohtuullisen haastavina nousuina ja terävähköinä huippuina. Haastetta reissuun toi se, että ensin matkustettiin bussilla pääkallopaikalle noin kolme tuntia ja sitten bussista noustiin heti jyrkkään ylämäkeen. Pulssi kohoili pilviin ja puhumista oli turha edes yrittää. Lisähaastetta nousuun toi noin 10 piikkilanka-aidan ylitystä. Ensi kerralla housuvalinta on siksi jokin kuorihousujani vahvempi laatu. Joskin selvisin toistaiseksi ehjin housuin.

Oppaamme oli keskimääräistä sporttisempiin housuihin sonnustautunut seuramies.
Hänellä ei riskinä ollut housujen repeäminen.

Päästäkseen ylös varsinaisille vuorille piti ensin mennä läpi muutaman eri farmarin laitumien. Täällä maat on jaettu pieniin paloihin ja kullakin pläntillä on oma omistajansa. Ja harvemmin kaksi vierekkäistä plänttiä on saman henkilön omaistuksessa, mikä selittää runsaat piikilanka-aidat. Ja ei niissä aidoissa olisi mitään järkeä tietenkään ollutkaa, jos ne maapalat vierekkäin olisivat kuuluneet samalle farmarille.

Aidan ylittämiseen 40 päiseltä joukoltamme meni aina hetkinen, mikä tarjosi pienen
tauon apua huutaville reisille. Ylityksessä tyylejä nähtiin monia.

Koska aitoja oli paljon, näimme myöskin lampaita, joita varten aidat on pystytetty. Samalla laitumet vaihtuivat vihreistä ruskeiksi. Kuulemani mukaan tämä maaperä, jolla kuvan lampaat olivat, on hyvin raviteikasta.

Todella päästyämme huipuille, joita valloitimme kaksi, oli tuuli niin kova, että siihen pystyi ihan helposti nojaamaan. Ja jälleen kerran on sula ihme, että hiukset ovat yhä päässä! Sieltä tuuliselta huipulta me löysimme silti ihan mukavan lounastaukopaikan. Pitää vaan osata mennä tuulen alle, opimme.

Huipulta huipulle siirryttäessä vastassa oli ankaran tuulen lisäksi
armottoman kauniit maisemat.

Kosteikot alkoivat heti huippujen jälkeen siirryttyämme kukkuloiden ja vuorien väliin jäävään laaksoon. Kosteikko oli lisäksi hyvin liukas paikoitellen. Tämän sai huomata etenkin alamäessä, jota koko matka alas yllättäen oli. Otin jopa takapuolikosketuksen maastoon tämän seurauksen. Kelpasi siellä vedenpitävillä, hyvin palvelleilla vaelluskengillä tallustella. Osa rohkelikoista oli reissussa juoksulenkkareilla. En kyllä ymmärrä miten he reissuun olivat päässeet, koska ohjeistuksessa varsin selvästi oli mainittu, että jalassa vaelluskengät ja vaellushousut, ei farkkuja eikä lenkkareita. Vaan se ei onneksi muotoutunut missään vaiheessa minun ongelmakseni. Minun varusteeni kun ovatkin priimaluokkaa.

Kenkien ja housujen pesu on tämän reissun jälkeen ajankohtaista.

Koska alue oli hyvin kosteaa, oli siellä paljon pikkupurojakin. Tässä näemme Outdoor Pursuit Clubin henkeä parhaimmillaan. Toisia autetaan purojen yli ja jokainen saa ottaa oman aikansa puron ylitkseen. (Tosin kymmenen metrin päässä tästä purosta oli kapea kohta, josta saattoi päästä yli ihan hyppäämällä. Mutta on aina mukavaa, kun reissussa on vähän show-elementtiä.)

Laaksossa oli vesiputouksia ja myöskin niitä lampaita, jotka lähtivät melko liukkaasti karkuun kuvaajia. Kaikkiaan aivan valtavan upeita maisemia. Tässä kohtaa reissun teko oli jo helppoa, johtuen alamäkivoittoisuudesta ja vähentyneestä liukkaudesta.

Taukopaikalla oppaamme päättivät suorittaa peseytymisen järvessä. Huudosta päätellen vesi ei suinkaan ollut kovin lämmintä. Tässäkin oli pientä esityksen makua ilmassa. Mutta oli meillä sitten ainakin näiden kolmen hengen puolesta vähähajuisempi paluumatka. Näet 5,5 tunnin vaeltelun jälkeen on hiki ehtinyt nousta yhden jos toisenkin pintaan.

Ja pojat huusivat vaan mennessään, että OPC!!!!

Loppumatka järveltä oli julkista tietä pitkin taivaltamista. Tasaisella kapealla tiellä piti vaan aika ajoin väistellä autoja. Matkalla oli hyvät opastukset järvelle ja sen takana aukeavaan laaksoon, jossa olimme. Mikäli joskus reissuni ajautuu näille seuduille uudestaan, niin osaan kyllä perille.

Anascaul on voittopuolisesti iirin kieltä puhuvilla kansoitettua aluetta.

Lopuksi vielä nautimme tuopit ja ruokaa paikallisessa pubissa. Paikan omista oli aikanaa haikaillut Etelä-navalle, mutta ei koskaan päässyt sinne asti. Joten hän pystytti oman Etelä-napansa Anascauliin. Pubi vaikutti olevan hyvin suotittu paikka. Ruoka näytti hyvältä. Söimme perinteisesti omia eväitä.

Paluumatkan kolmetuntinen sujui kanssamatkustajien humaltuessa ja laulun volyymin kohotessa. Itse oli silti niin väsynyt, että pystyin ihan hyvin nukkumaan bussin sisällä käynnissä olevassa huutokonsertissa. Joskin itseäni vähän ihmetytti patikoijien tarve vetää kännit reissun päälle. No toiset jaksaa niin mikäs siinä. Runsas nautittu olut vaan pidensi matkaamme entisestään ylimääräisten oluenhaku pysähdysten sekä ylimääräsiten vessataukojen merkeissä. Bussikuski ei ilmeisesti ollut reissun etenemisen suhteen turhan mielissään. Hän laittoi vaan radion klassista musiikkia soittavan kanavan täysille. Sekä kaahaili kuin mielipuoli. Tosin niin hän teki menomatkallakin ajaen muun muassa yhden liikenneympyrän ympäri viisi kertaa. Totesimme vain, että kärsivällisyys ei tämän kuskin hyveisiin kuulunut ja toisaalta kärsivällisyys olisi hyvä piirre julkisen liikenteen piirissä työskentelevälle. Erityisen ärsyttävä piirre kuskilla oli lähteä tauoilla ajamaan, vaikka kuuluvasti ilmoitettiin, että porukasta puuttuu vielä joku. Tämän jonkun piti sitten aina juosta bussi ikään kuin kiinni. En sitten tiedä, mutta aika tavattoman ärsyttävä tapa minusta ja sen hauskuusarvo menetettin kyllä heti ensimmäisen kerran jälkeen.

Alussa salskea oppaamme trikoissa muuntautui matkalla ihan samalle tasolle kuin irlantilaiset tapaavan kaljanjuonnin parissa taantua. Oli aika surkea näky, kun yliopiston pihalla mies heitteli tavaroita yksi kerrallaan ulos bussista ja sen jälkeen asettui rotvallin reunalle tavaroidensa viereen istumaan ja huokailemaan. Melkoinen kehityskaari hänellä, kun väliin mahtui vielä alastonuinti Anascaul -järvellä.

Vaan kaikesta huolimatta reissu oli jymymenestys ja nautin joka hetkestä. Vaikka se oli rankka, niin oli myöhemmin mukavaa tuntea jaloissaan, että oli tehnyt jotain. Sää suosi meitä taas, vaikka ihan yhtä aurinkoista ei ollutkaan kuin viikko sitten Burrenissa. Jään innolla odottamaan seuraavia reissuja.